Disney tunnetusti julkaisi jokunen vuosi sitten meksikolaisesta tarinaperinteestä ammentavan [movie]Coco[/movie]n valtavan menestyksen ja pienten kohujenkin saattelemana. Länsimaisten katsojien kuolatessa lääpällään siimahäntäkorporaation luomukselle latinoyleisö nyrpisti nokkaansa samaisen bulvaanin rahamiesten pyrkimykselle kaapata lakiteitse omistukseensa näiden ajattoman kansanperinteen nimen. Pienenä lisäkohuna kansa kiinnitti huomiota Disneyn luomuksen ilmiselviin yhtäläisyyksiin DreamWorksin leivissä alkunsa saaneeseen, mutta lopulta Foxilla valmiiksi asti tehtyyn samaisista aihioista kauhovaan Manolon lumoavaan matkaan. Harvat vaimeat äänet syyttivät Disneyä kulissien takana ideavarkaudesta.
Foxin Manolon lumoava matka on tarina kahdesta samaiseen naiseen rakastuneesta ystävyksestä: härkätaistelijoiden sukuun tullut Manolo kokee vanhempiensa harmiksi matarodin leipätyön sijasta vetoa uraan esiintyvänä muusikkona maagisen talismaanin voimauttaman Joaquínin niittäessä kultaa ja kunniaa urheana ja väkivahvana soturina. Kahden ystävyksen vaiheita seuraavat näiden tietämättä kaksi elämää ja kuolemaakin suuremman vedon lyövää jumalhahmoa: Joaquínin naidessa kauniin immen siivekäs lohikäärme saisi haltuunsa koko maailmankaikkeuden äitijumalattaren säilyttäessä muutoin lankoja käsissään ja eläväin maailmain pysyessä lohikäärmeen ulottumattomissa
Jorge R. Gutierrezin ohjaaman meksikolaistarinan yhtäläisyydet Disneyn vastaavaan onkin todella helppo huomata, rakentuvathan kumpikin tahollaan ”kuolleiden päivän” sekä tuonpuoleisen ympärille. Cocon päähenkilön tavoin myös Manolo on perheensä häpeä, jonka rakkautta musiikkiin käytetään jatkuvana tekosyynä esittää elokuvan muuhun tyyliin sopivaksi muokattuja pop-hittejä. Tarinan edetessä jopa käväistään kuolleiden sukulaisten kansoittamassa rinnakkaistodellisuudessa, kerrotaan vainajien katoavan lopullisesti unohduksen mukana sekä nähdään ja kuullaan tukuittain muita vastaavia silmiinpistäviä yksityiskohtia, joita voitaneen ymmärtää myös meksikolaisista kansantaruista ammentavien tarinoiden tahattomina ja sattumanvaraisina yhtäläisyyksinä erityisen apinoinnin sijaan.
Vaikka Disney olisikin ammentanut inspiraatiota Manolosta, eroaa Foxin teos kuitenkin huomattavasti kilpailijansa näkemyksestä erityisesti visuaalisella ilotulituksellaan. Manolon ohjannut Jorge Gutierrez tunnetaankin alallaan surrealistisuuteen asti äärimmäisen meksikolaisesta tyylittelystään; miehen uniikin näkemyksen pystyy erottamaan ilman pienintäkään päänvaivaa lähes mistä tahansa kaltaisestaan luomuksesta. Tässä teoksessaan mestari visualisoi maailman kuin latinotunnelmaa tihkuvan värikylläisen satukirjan läpi, jossa kaikki henkilöhahmotkin ovat mitä mielikuvituksellisimpia ja groteskimpia ulottuvuuksia saavia puunukkeja. Gutierrezin tyylittely sopisi vieläkin briljantimmin kaksiulotteiseen käsinpiirrettyyn animaatioon vaikkapa [movie]Klaus[/movie]in tapaan, mutta kaikkea ei voi saada.
Toisaalta, vaikka Manolon lumoavan matkan hypnoottisen näyttävästä ja persoonallisesta visuaalisesta tyylistä nautinkin, tuntuu sen kolmiodraamasta ammentava tarina vähän turhankin kliseiseltä ja rönsyilevältä kilpaillakseen tasaväkisesti Disneyn kaltaisen jättiläisen kanssa – siitäkin huolimatta, että myös Coco kierrätti salakavalasti muutamia firman perusniksejä. Tuomioni kahden hyvin samanlaisen taideteoksen välillä onkin löyhä tasapeli: yksilöllistä designia ja näköhermoille nautintoa kaipaavalle Manolo pesee Disneyn meksikolaissadun mennen tullen, mutta tarinankerronnallisesta näkökulmasta hiotumpi Coco vie kevyesti voiton edellisestä. Mihinkään tahalliseen plagiarismiin en kuitenkaan usko.
