Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on teos, joka opetti minulle aikoinaan, että kirjaa lukiessa voi – ja saa – nauraa. Ennen Juoppista (ja sen jatko-osia) olin nyrpistellyt toinen toistaan vakavampien, painavampien ja pölyisempien romaanien takaa kaikille kirjahekottajille ja -hihittäjille. Täsmäannos Juha Bergin elämän hulluutta ja letkeää sanailua sai kuitenkin aikaan sen, että hyppäsin kertaheitolla hekottajien leiriin. Enkä todellakaan usko, että olen ainoa: Juoppohullu tunnetaan hyvin tässä kaksitoistakertaisen marraskuun maassa. Siksi Juoppohullun päiväkirjalla on leffaksi muuntuessaan jo lähtökohtaisesti melkoisen korkea status ja sen myötä myös painavat odotukset niskassaan.
Ainakin minun mielestäni Juha Berg, itseoikeutettu Herra Juoppohullu, on hyvin sarjakuvamainen hahmo, eräänlainen angstiluuseriuden oma supersankari ja koko tarina puolestaan on usean kirjan mittaiselle matkalle jaettu humoristinen kehitystarina (ts. alkujaan mistään piittaamattoman hahmon kasvu ihmisenä). Siksi tuntui hankalalta uskoa, että kokematon ohjaaja ja tuottajaksi hypännyt kirjailija saisivat mitään kovin suurta aikaan tiivistäessään edes yhtä osasta puolitoistatuntiseksi filkaksi. Sisällöllisesti siis. Myynnillisestihän elokuva tulee olemaan varma menestys, sillä, kuten jo todettiin, Juoppis on suosittu ilmiö, mukana on nimekkäitä näyttelijöitä ja muutenkin suomalaisiin puree huumorivoittoinen tyyli, jossa liikutaan moraalikäsitysten rajamailla (ylitetäänkin ne) ja samaan aikaan juodaan kaljaa ja sekoillaan muna kourassa. Liioiteltunahan voi todeta, että siinä on (monen) suomalaisen miehen sielunmaisema.
Siksi on yllättävää, kuinka erilainen ja erikoinen Juoppohullun päiväkirja lopulta on elokuvana, valmiina kokonaisuutena. Joku voisi sanoa sitä jopa uskaliaaksi. Se starttaa takellellen, itseään etsien kuin päähenkilönsä konsanaan, mutta lämpenee sekunti sekunnilta. Joku sanoisi, että hyvä stoori alkaa hiljalleen humalluttaa katsojaansa. Hulluutta leffa tihkuu läkähdyksiin asti, mutta varsinaisesti se ei edes ole komedia, tai jos onkin, niin hyvin synkkä tragikomedia. Räävittömän ryyppyporukan matkassa hengaa koko ajan juoppohulluuden kummitus, eikä Juhan elämä ole siis vain ”Kreisii olla naamat tventifoorseven” -osastoa. Kun mukaan taiotaan mukaan vielä sopivan utuisia ja hauskan irrallisia kohtauksia korostamaan Bergin käsistä karkaavaa elämäntilannetta, näyttää lopputulos hetkittäin jopa joltain suomalaistetulta ja soppelisti keskikaljakevennetyltä versiolta Requiem for a Dreamista: päihdyttäviä unelmia hukkumassa päihteisiin. Ei taustalla turhaan näytetä klippejä Kahdeksasta surmanluodista.
Vaikka Juoppohullun päiväkirja ei sisällä oletetun montaa hulvatonta sketsiä tai ylly varsinaiseksi tehonaurattajaksi, yllättää se muilta suunnilta: visuaalisesti ja musiikillisesti. Jo mainitut utuisan absurdit väliosat yllättävine pupuineen ja lumihankipyöräilyineen toimivat. Musiikkiosastolla intoudutaan Kerkko Koskisen soundtrack-svengailun lisäksi versioimaan komeasti sekä kaihoisa ”Varpunen jouluaamuna” että leffan kokokohtiin itsensä raivoava ”Loppulaulu”. Musikaaliset onnistumiset pohjaavat ilmeisesti siitä seikasta, että ohjaaja Maijala on tehnyt Juoppiksesta näyttämöversionkin.
Joonas Saartamo on Berginä parempi kuin osasin ikinä odottaa. Kantava voima ja keskipiste juoppohulluuden miesvaltaisessa maailmassa. Aivan vastaavalla tavalla Putous-konkari Krista Kosonen raivoaa A-luokan suorituksen AA-emäntä Tiinana, vaikka osa ei kaikkein suurin olekaan. Sen sijaan kulttihahmo Kristianin osalta elokuva pettää. Pirullisen punaiseksi itsensä värjänneen Kristianin voi kyllä paiskata hyvillä mielin posteriin virnuilemaan, mutta sellaista varmaa naurattajaa tai edes ehyttä hahmoa hieman sössöttävästä Kristianista ei kehkeydy.
Vaikka leffa tuntuu valitsevan hulluuden ja sekopäisen tahdin komiikan ja rentouden kustannuksella, on tämä Saartamon tulkitsema Juha Berg edelleen se sama kaikkien tuntema ”varjopuolen kulkijoiden sankari”, jolle ei tosiaankaan vittuilla. Viinaleka on tuon miehen naamio ja humala Gothamin synkkä yö, jossa vaanii kavala juoppohulluus. Alastomana sekoileva Kristian kelpuutetaan Robinin virkaan. Moisesta sekamelskasta syntyy kelpo leffa.
