Luulitte varmaan, että Mihail Kalatozovin ura olikin [movie]Älä odota kirjettä[/movie] jälkeen paketissa. Pitkän Stalinin kontrollin tukahduttaman vaimean vaiheen jälkeen maestro puhkesi komeasti kukkaansa kahden merkkiteoksen verran, minkä jälkeen Kalatozovin kaikki luova energia olikin jo käytetty ja mestarin taideteosten taso lähti nopeasti laskuun.
Tällaisen käsityksen todennäköisesti saakin vanhempaa elokuvakirjallisuutta lukiessa, sillä Soy Cubaa ei perinteisesti olekaan Kalatozovin filmografiassa kovin korkealle noteerattu. Itse asiassa tämä elokuva haukuttiinkin ilmestyessään ympäri maailmaa niin perusteellisesti lyttyyn, että koko filmi kopioineen katosi aivan viime vuosikymmeniin asti, jolloin se sai viimein ansaitsemansa restauroinnin ja uudelleenjulkaisun Martin Scorsesen, Francis Ford Coppolan ja muiden alan amerikkalaisten nimimiesten toimesta. Riippumatta siitä, mitä joku muu Scorsesen tai Coppolan urasta ja persoonasta noin yleisesti ajattelee, tällaisen kulttuuriteon jälkeen miesten edessä on pakko kumartaa.
Mutta tarina edellisen Kalatozovin ohjaustyön jälkeen kuuluukin siten, että Kuubassa käytiin vuosikausia jatkunut pitkällinen verinen konflikti valtion joukkojen ja Fidel Castron johtamien vallankumoustaistelijoiden välillä. Vanha valta syrjäytettiin virallisesti vuoden 1959 tietämillä, minkä jälkeen Neuvostoliitosta tuli sikarimaan lähin liittolainen niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin. Ilmeisesti osana tätä läheistä ystävyyttä joku keksi lähettää johtavan neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan tiimeineen tuottamaan maahan aikansa kehittyneimmällä mahdollisella varustuksella ja mittavalla budjetilla uunituoretta vallankumousta juhlistavaa eeposta.
Soy Cubaa ei tosin kannata mennä sekoittamaan mihinkään Sergei Eisensteinin energisiin vallankumousmammutteihin sillä Kalatozov oli elokuvassaan kiinnostuneempi tutkiskelemaan kohdemaansa vääjäämättömään vallankeukaukseen johtaneita yhteiskunnallisia prosesseja silkan uskonnollisen hurmoksen sijaan. Käytännössä vallankumousta edeltävälle ajalle sijoitettu vähä tarina on jaettu neljään pienempään osaan, joissa kuvataan lyhyiden fiktiivisten kertomusten kautta eri yhteiskuntaluokkien suhteita, rikkaiden ja köyhien välistä elintasokuilua sekä rakennetaan samalla pikkutarkkaa kuvaa Kuuban valtiosta, sen kulttuurista ja kansasta. Tarinoiden taustalla vallankumous alkaa pikkuhiljaa edetä työläisten turhautumisen kautta suoraan lentolehtisten jakeluun ja lopulta aseelliseen konfliktiin epäoikeudenmukaiseksi koettua korruptoitunutta valtiovaltaa vastaan.
Olen varmaan tähän mennessä jo muistanut jokaisen Kalatozovin leffan arvostelun kohdalla kehua maasta taivaaseen miehen visuaalista silmää ja etenkin Sergei Urusevskin paljon puhuttua huikeaa kamera-akrobatiaa. Soy Cuba vie kuitenkin kaiken aiemmin mainitun kikkailun aivan uudenlaisille leveleille, jota ei vielä tähän päivään mennessä ole taidettu teknisyydessään koskaan ylittää. Tällä kertaa Kalatozov ja erilaisiin käsikameratekniikoihin erikoistunut Urusevski päättivät koettaa kuvata lähes koko elokuvan pitkillä liikkuvilla otoksilla kuvallisesta kauneudesta laisinkaan tinkimättä. Lopputulos on mahdollisesti visuaalisesti hengästyttävintä elävän kuvan taikaa, jota on kuuna päivänä tehty.
Tiettävästi Urusevski & Kalatozov saivat tätä varten armeijalta mukaansa uusinta infrapunatekniikkaa, jolla kuvauskohteiden voimakkaat kontrastit saatiin tallennettua aivan erityisellä tarkkuudella. Samalla mukaan lähti myös koko joukko erilaisia mielikuvituksellisia nostureita, vaijerirakennelmia ja erikoislinssejä, joilla vastaavasti uhmataan fysiikan ja kuvaustekniikan kirjoittamattomia lakeja tuon tuostakin. Kamera tuntuukin olevan jatkuvasti levollisessa liikkeessä, välillä laskeudutaan talon seinää pitkin alas, välillä lähdetään vallan lentoon kuin lintu, välillä uidaan kuin kala ja välillä madellaan kuin käärme puita ja rakennelmia pitkin. Urusevskin kamera tuntuu kuin elävän täysin omaa elämäänsä ilman minkäänlaisia keinotekoisia rajoituksia ja jokainen sen taltioima kuva ja siihen tehty leikkaus tuntuvat lähentelevän puhdasta täydellisyyttä. Jokainen yksityiskohta koko elokuvassa tuntuu olevan yksinkertaisesti juuri oikealla tavalla juuri oikeassa paikassa.
Kaikkein huikeinta Kalatozovin mestariteoksessa on, että vaikka kyseessä onkin vähintään yhtä tekninen ja pökerryttävä taidepaukku kuin miehen kaksi edellistäkin, ei ylenmääräinen kikkailu tunnu tällä kertaa vievän tippakaan tilaa itse tarinalta tai sen keskeiseltä sanomalta vaan päinvastoin vahvistavan sitä. Silminnähden aiheestaan inspiroituneella Kalatozovilla on selvästi ollut elokuvassaan aivan erityistä sanottavaa ja sen myös huomaa pienimpienkin detaljien johdonmukaisesta merkityksellisyydestä. Lopputuloksena on syntynyt massiivinen ja äärimmäisyyksiin asti rikas visio, joka kuitenkin tuntuu viimeiseen asti tiiviiltä ja hallitulta kokonaisuudelta ilman ainuttakaan turhaa tai tylsää hetkeä.
Soy Cuba on Mihail Kalatozovin ja Sergei Urusevskin upean uran kruunaava mestariteos, yksi kaikkien aikojen huikeimmista eteläamerikkalaisista ja neuvostoliittolaisista elokuvista sekä maailman parhaista alan tuotoksista ylipäänsä. Kuten niin monen muun vastaavan suuren teoksen kohdalla historiallisesti, myös rikollisen väheksytyn ja aliarvostetun Soy Cuban todellinen merkitys ja arvo tultaneen ymmärtämään vasta hamassa tulevaisuudessa, jos silloinkaan. Toivottavasti myös tämä vaatimaton sepustus saa kunnian olla osa tuota kyseistä prosessia.
