“My name is Tony Montana. Don’t fuck with me.” Se oli asia mikä oli muistissa Arpinaamasta. Ja kuvat luotien keskellä uhoavasta ukkelista. Nyt kun vajaan parinkymmenen vuoden perästä leffan katselee uudestaan, niin on vain todettava että hienosti on Tony Montana pitänyt pintansa. Loistava leffa, jossa on paljon muutakin kuin nuo loppusanat.
Homman juonihan on tarina kuubalaisesta joka rantautuu Floridaan muiden tuhansien venepakolaisten joukossa. Al Pacinon esittämä äijä löytää mahdollisuuksien maasta uran huumebisneksestä. Aitaa ja kukkoilevia kolleegoja alkaa kaatumaan. Pian Tonyllä on impeurumi ja kaunis vaimo hallussaan. Mutta rajansa Arpinaamakin löytää uholleen.
Jos leffalle hakee jotain vertailua, niin kenties uusimmista Blow on jotain sinnepäin. Tosin kevytversiona Brian De Palman Arpinaama-spektaakkelista. De Palma on erikoistunut viemään tiettyjä juttuja pitkälle, ja usein ne sopivat kuvioon hienosti. Arpinaamasta löytyy vastaavia vingutuksia kuin samaisen ohjaajan Lahjomattomissa. Muistattehan kohdan missä vaunut tulevat juna-aseman portaikkoa alas luotisateen keskellä tuskallisesti hidastettuna.
Vaikka pituutta leffalla onkin vajaat kolme tuntia, niin helppo on Sohvaperunan uppoutua fiilikseen. Hyvä tarina ja Al Pacinon vielä leffan tekohetkellä uudet maneerit toimivat. Michelle Pfeifferkin oli tuolloin vielä näyttelijä joka pystyi olemaan bitch.
Mafia (M) , huumemafia (HM), poliisin korruptiot (PK) – siinä aiheita joista on veivattu jos minkälaista viritystä. Arpinaama on ehdottomasti HM-osaston parasta antia. Ettei ihan esikuva monelle jälkikäteen tuotetulle versiolle.
