Eletään vuotta 1906 Kainuun korvessa, Venäjän rajan läheisyydessä. Erään metsän laidalla on pirtti, sauna ja laidunaitaus. Siinä sekatyömies Topi Romppasen(Salin) valtakunta. Siellä hän asuu vaimonsa(Nevalainen) ja neljän mukulan kanssa. Ruoka on tiukassa, vaatteet rääsyjä ja työtä kaiken kurjuuden keskellä riittää. Toisin sanoen, he kuuluvat köyhälistön piiriin. Pettuleipä ja perunat alkavat olla lopussa, joten sitä pitää kai taas lähteä kirkonkylälle, hän tuumii. Ja jos kahvia vielä sais, niin… Kylällä hän kuulee upouudesta laista, jonka mukaan sekä rikkailla että köyhillä tulisi olemaan tulevissa eduskuntavaaleissa tasavertainen äänioikeus, ja että oikeen myös naisetkin saisivat äänestää. Ja vaaleihin liittyen pidetään joku kokous, ja sinne tulee joku Agitaattori (Jurkka), joka on kuulemma sosi..sosialiraatti, oikeen Helsingistä asti puhumaan köyhälistön oikeuksista. No totta kai toivekuvat ja odotukset tuosta paremmasta tulevaisuudesta ja siitä punaisesta viivasta heräävät pakostakin itse kunkin mieliin.
50-luvun alussa on tapahtunut jonkinlainen evoluutio suomalaisten geeneissä, sillä vasta siitä lähtien me olemme osanneet näytellä. Tässäkin elokuvassa tuo ominaisuus tulee pakostakin esiin, sillä tämä kuhisee toinen toistaan parempia roolisuorituksia. Kuitenkin, leffan paras osa menee mukisematta Jussi Jurkalle. Hän häärii elokuvassa vain noin 15 minuuttia, mutta tekee vakuuttavaa jälkeä asialleen omistautuneena puheenjohtajana. Kyseinen kohtaus on samalla yksi suomalaisen elokuvahistorian parhaimpia. Kyllä nousee iho kananlihalle kun Internatsionaale raikuu kokouspirtissä, niin kovista tunnelatauksista on kyse. Taisipa mies tuon ansiosta pokata Jussi-palkinnon parhaasta sivuosasta, eikä kyllä mennyt väärään osoitteeseen. Jurkan perässä tulevat Holger Salin ja Liisa Nevalainen. Myös iso kiitos ja kumarrus herra Kassilalle, joka on loihtinut Kiannon romaanista vankan käsikirjoituksen, ja osoittaa omaavansa myös visuaalista silmää. Erikoistehosteet ovat yksinkertaisia, mutta toimivat loistavan teatraalisesti.
Punainen viiva on Matti Kassilan uran hienoin ohjaustyö eikä sitä näin nopeasti ajateltuna voisi kuvitella suomalaisista elokuvista päihittävän muut kuin Tuntematon sotilas, vuosimallia -55, tai joku A. Kaurismäen keitoksista.
nimimerkki: Sappy
