Taannoin joku tykkiläinen kyseli keskustelun puolella, mitä vankilaelokuvia voi suositella, jos tykkäsi Vihreästä mailista ja Rita Hayworthista. Mielestäni Alcatraz – Kohtaloni on erittäin lähellä näitä kahta. Ainakin se herätti minussa hyvin samantyyppisiä tunteita ja pidin näistä kaikista kolmesta erittäin paljon.
Alcatraz on paikka, jonka kaikki elokuvia katselevat ihmiset tuntevat. Se on pahamaineinen vankila, josta on mahdoton paeta. No onhan tuolta muutama tyyppi päässyt aikojen saatossa karkuun, koska inhimillisillä virheillä on aina paikkansa meidän jokapäiväisessä elämässämme. Karkaamaan päästään myös tässä löyhästi tositapahtumiin perustuvassa vankiladraamassa, mutta yritys epäonnistuu. Tapauksen jälkiselvittely ottaa aikansa, paisuen lopulta mahtavaksi oikeustaisteluksi.
1930- ja 40-luvuilla Alcatrazissa istui vanki nimeltä Henri Young, jonka tapaus inspiroi tämän elokuvan tekoon. Youngin epäinhimillinen kohtelu vankilan uumenissa poiki oikeusjutun, jota lähti hoitamaan kokematon lakimies James Stamphill. Se mitä elokuva kertoo tapauksesta, ei ole koko totuus. Itse asiassa tässä vääristellään ja kerrotaan jopa suoranaisia valheita tapahtuneista asioista. En kuitenkaan tuomitse elokuvantekijöitä tämän ns. taiteellisen vapauden käytöstä, koska näin mielikuvituksen avulla rakennettuna, tarina on äärettömän inspiroiva ja vahva. Mitä sitten jos juuri Henry Young ei kokenut tapahtumia autenttisesti tällä tavalla. Tarinaa ei kannata silti kritisoida lyttyyn. Sen voi ottaa vastaan yleismaailmallisena vetoomuksena sortoa vastaan. Aina on aiheellista pohtia, toteutuuko maallisen oikeuden toimeenpano ihmisarvoa kunnioittaen. Mielipiteitä jakaa myös kysymys siitä, kuuluuko vangeillekin ihmisarvo. Yleinen mielipide saattaa halveksia rangaistusvankeja, joten heidän epäinhimillinen kohtelu ei yleensä aiheuta mitään suurempaa julkista keskustelua. Silti vankiloissa on taatusti monenlaisia ihmiskohtaloita, myös niitä syyttömänä tuomittuja. Eipä heille sympatioita juuri heru muualla kuin elokuvissa.
Kevin Bacon (mies joka esiintyi yhteen väliin niin monessa elokuvassa, että hänen nimestään kehiteltiin jopa hauska seurapeli), tekee tähänastisen uransa vahvimman roolin. Hän on hauras ja hakattu mies, joka jaksaa jostain käsittämättömästä syystä jatkaa eteenpäin. Christian Slaterin esittämä lakimies on epätoivoinen pelastajahahmo, jonka (välillä horjuvakin) usko asian oikeudenmukaiseen selviämiseen on Henry Youngin viimeinen oljenkorsi. Slaterin korkeaotsainen, hyväsydäminen ja sinisilmäinen tulkinta on moneen kertaan nähty kuvio Hollywood-leffoissa, joten hänen kauttaan leffa ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Slater ei kuitenkaan missään tapauksessa ole elokuvan riippakivi. Gary Oldman asettuu jälleen kerran mulkvistin rooliin. Hänen esittämä vankilanjohtaja Milton Glenn näyttää ulospäin vakaalta yhteiskunnan järjestyksen vaalijalta, mutta se taitaa olla pelkkää taitavasti luotua kulissia, koska sisimmässään hän kantaa tukahdutettua vihaa ja syvää halveksuntaa vankejansa kohtaan. Inhimillisyyden liekki on jollain tasolla lakannut lepattamasta Milton Glennin sisimmässä, vaikka hän osaa näennäisesti perustella oman kantansa humaanisti ja järkevästi.
Alcatraz – Kohtaloni ei luonnollisesti kuulu elokuvataiteen unohtumattomimpien tai hehkutetuimpien teosten joukkoon, mutta en voi myöskään ymmärtää sen täydellistä pimentoon jäämistä. Luulisi, että jo loistokkaat näyttelijät olisivat itsessään nostaneet sitä enemmän framille. No menestys ja noteeratuksi tuleminen ovat aina olleet taiteen piirissä mystisiä juttuja. Ne eivät ole itseisarvoja tai välttämättömiä tekijöitä, jotta elokuva olisi hyvä.
Elokuvan vahvuudet ovat sorron, epäinhimillisyyden ja ahdistuksen kuvauksessa. Ihmisen kohtelu voi välillä mennä todella julmaksi. Ensimmäistä kertaa myös minä koin ahaa-elämyksen ja ymmärsin täysin, miltä eristäminen mahdollisesti tuntuu ihmisestä. Niin hyvin se oli tässä kuvattu. Olen aina jotenkin ajatellut, että eristäminen ei ole mikään ”big deal”. Vankilasarja Ozissakin, jota luonnehdittiin kaikkien aikojen karuimmaksi vankilakuvaukseksi, eristetyt vangit pääsivät mielestäni vähällä, kun vertasi sitä rangaistusmenetelmää muihin mahdollisiin traagisiin kohtaloihin. Tässä vasta tajusin, että eristämisellä pyritään mielen manipulointiin ja henkisen lujuuden murtamiseen. Ihminen pyritään raunioittamaan mentaalisella tasolla täysin palasiksi. Eristämisprosessi on tietyllä tapaa samanlainen asia kuin aivojen kopeloiminen jollain vieraalla esineellä. Kyseessä on siis henkinen lobotomia. Tätä tuntui pahalta katsoa. Henri Youngin henkisen kantin lisäksi koeteltiin siis myös katsojan hermoja.
