Istut. Tuijotat sitä ja se katsoo takaisin. Kalvakkana, ja ehkä juuri siksi tunnelma on niin piinaava. Tiedät kyllä, miten kaiken pitäisi teknisesti ottaen edetä; voit ehkä kuulla ja nähdä kätesi ahkeroimassa aivojesi käskystä. Erotuksena nyt on vain se, ettei sormesikaan värähdä tämän projektin hyväksi. Sitä ei vain tule, mitä pitäisi. Ammattilaiselle tuskainen tie ei pääty siihen. Työhön on tartuttava, vaikka se olisi yhtä houkuttelevaa kuin lautasellinen lehmän silmiä ja torakoita. Lautasta on pakko alkaa tyhjentää. Ensimmäiset lusikalliset saattavat tuntua puistattavilta, kaikki se lima, narskuminen ja suupalat, joiden oudot refleksit potkivat syyhyä kieleesi. Ja erikoista kyllä, joinakin hetkinä huomaat tuntevasi silti olosi peräti hyväksi. Mutta vain lyhyen aikaa – mitä piinaa.
Koska kirjailijan ammattia tuntemattomalle voi olla vaikea ja tylsä selittää nk. valkoisen paperin kammoa, Stephen Kingin tapaan selitystä voi hiukan värittää. Siitä voi kerta heitolla tehdä myös jotain muuta, kuten jännittävän tarinan työhönsä kyllästyneestä kirjailijasta, joka kohtalokkaan sattuman kautta päätyy vinksahtaneen faninsa kidutuspenkkiin. Lumimyrsky, auton suistuminen tieltä, vanttera erakkonainen (Bates) ja hänen kyltymätön halunsa saada lisää sitä, mikä on pitänyt hänet onnellisena ailahtelevaisen itsensä seurassa. Siinä piinaa hömppäjuttujen rustaaja Paul Sheldonille (Caan).
Piina on ehkä Hohdon jälkeen onnistunein King-filmatisointi. Se myös tapahtuu hiukan samankaltaisessa ympäristössä. Reiner ei vie katsojaa samanlaiselle visuaaliselle kiertoajelulle kuin Kubrick, mutta jonkinlainen kumarrus Kubrickin suuntaan Piinasta on löydettävissä. Vaikka kerronnallisesti rainassa ei isoja miraakkeleita kohdata, Sheldonin kohtalon voi kokea kiinnostavana. James Caan osaa irvistää tuskasta, eikä hän ole kovin tavallinen valinta (rakkausromaani)kirjailijaksi. Täydellisesti Caan ei kuitenkaan Sheldonistaan kiinni saa, joten hänen performanssinsa nilkuttaa. Roolistaan Oscar-patsaan kainaloonsa saanut Kathy Bates nostaa filkan lopulta ylös keskinkertaisuuden sameista vesistä. Ei ylinäyttelemistä, ei turhaa himmailua, vaan rohkeaa eläytymistä tappavan intohimoisen fanin osaan. Moni muu muikki olisi tuhonnut koko leffan liialla yrittämisellä.
