Kun masentunut filosofian professori Abe ajaa kohden uutta yliopistoaan ja pyörittelee synkkiä aatoksia mielessään, asetelma on tuttu. Vuosikymmenten myötä vakiintunut, leffa leffalta kivijalan kasvattanut, oodeja lempikaupungeilleen laulanut. Fanit kuiskivat kilpaa valkokankaan kanssa “Loistavaa, Woody on täällä taas”. Kritisoijat köhivät “Woody ei suostu muuttumaan”. Ja kun jazz-savikiekko soi (kai kuulet rahinan?) ja onnettomien leffahahmojen parisuhteet vääntyvät draaman paineessa kolmioiksi, kummatkin kannat ovat niin oikeassa.
Irrational Man on yksi lisäosa Woody Allenin huiman pitkään filmografiaan. Vaikka iän myötä Allen, 79, on antanut ruudun nuoremmilleen, kokonaisuus on edelleen tismalleen sama: lyhyt, tiivis, tietoisen korkeakulttuurinen kokoelma neurooseja. Yhdistävä rakennusaines, Woody-leffojen liima, on sanoihinsa hukkuvien älykköhahmojen päänsisäisissä kriiseissä ja mutkistuvissa ihmissuhdekiemuroissa. Silloin tällöin mukaan on ympättävä murha, luomaan lopullisuuden tunnetta kaiken järkevän järjettömyyden keskelle. Murhan vuoro on tälläkin kerralla, ja Scarlett Johanssonin tähdittämän Scoopin (2006) henki kummittelee vahvasti mukana matkassa.
“Uusi Scarlett” Emma Stone näyttelee toisen peräkkäisen naispääosansa Woodylle ja ihastumisen hulluus heijastuu Stonen Jill-hahmosta kauniisti (huom. nimi tuskin on sattumalta sama kuin Meryl Streepin hahmolla klassisessa Manhattanissa!). Stonen punastelevaista valovoimaa kirkkaammaksi kasvaa tasan kaksi asiaa: moraali elokuvan pääteemana sekä Joaquin Phoenix. Pääosan Joaquin Phoenix rytmittää puhetulvaansa juuri kuten silmälasipäinen älykköohjaaja itse, nostaa hahmonsa taidokkaasti epätoivon syvimmän alhon viskisuosta sinne, missä onnellisuus alkaa taas juosta kilpaa ajan kanssa. Uskottavan kaljamahan kasvattanut Phoenix on vakuuttava, ja Irrational Man onkin yksi lisätodiste (mm. Mestarin, Her-leffan ja Walk The Linen oheen) siitä, että hänestä on kasvanut yksi aikamme näyttelijöistä.
Koko elokuva ei ole miespääosansa veroinen. Ei läheskään. Kun sinänsä vaikuttava loppuratkaisu on pudotettu katsojalle ja elokuva hiljenee lopputeksteiksi, tulee pikemminkin olo, että kyseessä on yhden jipon leffa. Perusvarma jatkumo: tilkkanen Stonen ja Parker Poseyn teinityttömäisiä ihastumisia kimpoilee Aben masentuneesta ulkokuoresta aikansa sinne tänne ja sitten Abe vain löytää sen irrationaalisen onnenlähteensä. Synkkyydestään huolimatta Irrational Man ei ole missään vaiheessa surullinen, ei järin iloinenkaan. Kant-lainauksiaan tiputellessaan ei edes niin oivaltava, pisteliäs tai syvällinen kuin moni muu aiempi Woody-etappi. Eksistentialismilla leikittelevä musta huumori ei naurata kuten hahmojen villi törmäily parhaimmillaan läpi vuosikymmenten (Sota ja rakkaus eli älkää ampuko Napoleonia -leffan hurmaavasta hulluudesta 40 vuotta myöhemmin Rooman kaduille tai Blue Jasminen rahaongelmaiseen raakuuteen). Dialogin värikkyydestä (Abe on “viagraa koko filosofian laitokselle”) ja itseironiasta (päähenkilön sanailua kuvaillaan verbaaliseksi itsetyydytykseksi) ja terävästä venäläinen ruletti -kohtauksesta huolimatta kyseessä on vain yksi lisäosa. Toivottavasti kohta kahdeksankymmentä vuotta täyttävä nero tekee lisäosia vielä monta, mieluiten ilman vain-sanaa.
