Red Riding Hood, tutummin Punahilkka, on tässä elokuvassa keskiaikaisen syrjäkylän nuori neitsyt nimeltä Valerie (Seyfried). Tai oikeastaan, keskiaikaisuus on Red Riding Hoodin kohdalla vain arvaus. Tuo arvaus pohjaa mm. siihen, että elokuvan pittoreskeissa puutaloissa ei ole sähköä tai vesiputkia ja kirkolla on jonkin sortin valtaa. Punahilkan neitsyydestäkään ei voi kovin varma olla, sillä niin tietäväiseltä tyttö riiuumeiningeissään vaikuttaa. Red Riding Hoodin todellisuudessa mikä vain voi olla mitä vain. Ehkä tytöllä on Google hilkkansa taskussa. Asuuhan hän maailmassa, jossa hengitys ei höyryä pakkasella, metsien miehet käyttävät hiustenmuotoilutuotteita ja digitaalinen utu leijuu kyläpahasen yllä.
Valerie on rakastunut puunhakkaajaan (Fernandez). Koska Red Riding Hood on Twilight – Houkutus -leffasta tunnetun Catherine Hardwicken ohjaama ja osittain tuottama, tuo puunhakkaaja ei ole mikään känsäinen ja ahavoitunut könsikäs, vaan nuori ja komea siloposki. Mutta ah ja voi, perhe haluaa naittaa Valerien toiselle siloposkelle, kylmää rautaa tunteella takovalle sepän pojalle (Irons). Kaiken huipuksi kylää vainoaa (ihmis)susi, jolla on omat vaatimuksensa neitokaiselle. Siinä sitten tykätään ja ei tykätä ja vatvotaan, kuka on iso paha susi ja kenelle.
Catherine Hardwicken useimpia ohjauksia ei ole kovin korkealle kriitikkojen keskuudessa kohotettu. Red Riding Hood aiheuttaa Twilight-rainan tapaan tahattomia tyrskähdyksiä. Kliseistä huttua vatkataan antaumuksella. Hardwicken tavaramerkit, kitch-tyylin taianomaisuus ja lähikuvat päähenkilöistä huokailemassa, huohottamassa ja hönkimässä kultiensa perään tunkevat vastaan vähintään joka toisesta kohtauksesta. Yliannostuksen vaara on suuri.
Red Riding Hood todistaa kaikessa köpöisyydessään, että Catherine Hardwicke on omanlaisensa suuri taiteilija. Hän ei ole Godard tai Welles, vaan uuden ajan John Waters. Kun roskan kuningas, Waters, ei ole enää vuosiin pystynyt Pink Flamingosin (1972) tasolle, Hardwicke näyttää, miten homma pitää tänään hoitaa. Hän hurmaa Watersista poiketen massat, ja syöttää näille ihan vakavalla naamalla samaa tavaraa, jota Divine nautti Watersin rainassa. Kieltämättä ihailtava suoritus.
Jos Red Riding Hoodista nauttiminen muuten vaatii katsojalta kohtalaisen paljon, Gary Oldman on leffassa kuin laupias Samarin keskellä närästystä. Konkarinäyttelijä katoaa sutta metsästävän isä Solomonin nahkoihin ja näyttelee kuin olisi oikeasti valmis menettämään henkensä. Käsikirjoitus voi olla huttua ja leffan susi kuin digitaalinen oksennus, mutta Oldman käsittelee hahmoaan kuin se olisi Shakespearen tragediasta. Oldmanin ansiosta Red Riding Hood nousee sen verran pohjamudista, että muutkin kuin ihkuja poikia bongailevat tyttöset voivat elokuvasta hiukan pitää.
Tällaista elokuvaa on varsin vaativa pisteyttää. Se on yhtä roskaa kuin taidemuseoon esiteltäväksi tuotu pisoaari. Hardwicken ongelma on, että tuon suuren pisoaarin sijasta tämän päivän elitistit nähnevät Red Riding Hoodin silkkana tuubana ja leffasta pitävät luulevat nähneensä vähintäänkin kultaisen vasikan. Tai eihän se ole ongelma, jos kassa vain kilisee… Annan kolme tähteä, mutta voitte ihan vapaasti kuvitella ne lumen alta paljastuviksi pökäleiksi.
