Nykyaikana vanhemmat tapaavat kauhistella sitä kuinka nuorina lapsukaiset alkavat polttamaan tupakkaa. Toisin oli kultaisella 80-luvulla, jolloin lapset polttivat vähän muutakin, mm. virastoja sekä ihmisiä…
Tulessa syntynyt on perinteinen King-filmatisointi. Aihe on kätevä ja kirjasta huokuu tunnetta, mutta valkokankaalla kätevyydestä tai tunteesta ei ole jäljellä pätkääkään. Näyttelijäpuoli kusee niin että lahkeesta valuu ureaa ja itse käsikirjoitus on motiivittominta kamaa hetkeen. Wylerin Neitoperhon adaptaatiosta vastannut Stanley Mann on selvästi jättänyt kässäriversioonsa pitkät rivienvälit eikä ohjaajanahjus Mark L. Lester (mm. Kuoleman klinikka, Commando) ole tajunnut, että moista tyhjyyttä ei tarvitsisi sisällyttää myös leffaan.
David Keithin huhutaan olleen vasta 14. listalla miespääosaa valittaessa. Jotenkin sen voisi uskoa hyvin helposti. Jäppinen näyttää tulleen kuvauksiin suoraan Bon Jovin keikalta, ja ovatpa korvatulpatkin tainneet unohtua korviin, kun jokaiseen kommenttiin vastineeksi saadaan vain hölmistynyt ilme. Sittemmin Melrose Placessa paksua hiuspehkoaan esitellyt Heather Locklear on yhtä pihalla pikkuroolissaan, ja vain George C. Scottin hulluutta henkivä Rainbird-tulkinta onnistuu herättämään positiivisia fiilareita. Mukana vilahtavat myös Martin Sheen ja Louise Fletcher, mutta eipä niistä visiiteistä jää jälkipolville kerrottavaa.
Juonensa osalta leffa polkee pahiten paikoillaan. Heti alusta on selvää, että pieleen menneessä kokeessa yliluonnollisia voimia saaneen isäpappa McGeen ja hänen liekkeihin mieltyneen Charlie-tyttärensä on paettava ultimaalisen pahaa Virastoa. Muuta ei sitten oikeastaan tapahdukaan, jos kompuroivia käänteitä ei oteta huomioon. Liekkiefektejä sentään piisaa, ja stunteilla on varmasti kuvauksissa ollut tuli perseen alla, sen verran paljon ihmisiä liekitetään. Harmi, että camp-henkiset grillausoperaatiotkin ovat niin kuivahkoja.
Ei hyvä, ei. Siinäpä Firestarter tiivistettynä. Lämpötila nousee ehkä leffassa Drew’n tulisielun päästessä vapaaksi, mutta kovin kylmää on katsomon puolella. Tangerine Dreamin utopistisessa soundtrackissa on sentään jotakin voimaa. Silti Tulessa syntynyt on vain kehno tulkinta tasapaksuutensa osoittaneella ohjaajalla ja hihitystä herättävillä käänteillä varustettuna. Kehtaanpa vielä väittää, että näyttelijäosastokaan ei ole liekeissä.
Loppukevennys: Charlie McGee palaa ruutuun 2000-luvulla valmistuneessa kakkososassa.
