Pakko tunnustaa, että Levinson osaa tehdä aaltoja, joiden vietävänä on helppo ja ennen kaikkea mukava matkustaa. Liberty Heightsin hän on kirjoittanut ja ohjannut nuoruudenajan muistelojen muotoon. Se muistuttaa rakenteeltaan Scorsesen Mafiaveljiä ja De Niron Bronx Talea. Elokuva kuuluu Levinsonille henkilökohtaiseen Baltimore-sarjaan. Liberty Heights on sarjan neljäs teos.
On hieno havaita, että maailmasta löytyy vielä ohjaajia, jotka haluavat korostaa elokuvissaan omia juuriaan. Omista kokemuksista iloineen, havaintoineen ja pettymyksineen löytyvät yleensä ne parhaat oivallukset, jotka todennäköisesti löytävät kosketus- ja samaistumispintaa myös elokuvayleisön keskuudesta. Levinsonille on tyypillistä hahmojen inhimillistäminen helposti ymmärrettävälle tasolle. Monisyinen kompleksisuus ei kuulu hänen ohjauspalettiinsa.
Elokuvaa kerrotaan juutalaisperspektiivistä. Heti alussa tehdään selväksi, että juutalaiset luokitellaan tässä anglosaksisessa osassa Yhdysvaltoja samaan kastiin neekereiden ja kulkukoirien kanssa. Tätä huomiota ei kuitenkaan tehdä suuren kiihkon tai agitaation vallassa, vaan pilke silmäkulmassa, hieman huvittuneeseen sävyyn. Juutalaisviha on asia, jota on vaikea ymmärtää suomalaisesta näkökulmastamme, mutta ilmeisesti ongelma on ollut, ja on osin vieläkin, ihan konkreettinen ihan muuallakin kuin entisessä Natsi-Saksassa ja Palestiinan riita-alueilla. Nykypäivän todellisuutta lienee kuitenkin se, että juutalaisuus on suurimmalle osalle ihmisistä vain verenperimä ilman sen suurempia intohimoja. Levinsonin elokuvaa katsellessa ei voi välttyä tältä ajatukselta.
Liberty Heights kuvaa vuoden pituisen matkan ihmisten elämää Baltimoren kaupungissa. Tarina alkaa vuodesta 1954. Kyseinen vuosi on siinä mielessä merkittävä virstanpylväs Yhdysvaltojen historiassa, että rotuerottelupolitiikka poistettiin lopullisesti lainsäädöksen voimalla. Näkyvimmin lain voimaantulo ilmeni tietenkin kouluissa. Mustaihoiset oppilaat integroitiin samoihin kouluihin valtaväestön kanssa. Koulutusrintamalla näyttäytyi tuolloin sellaista jännitettä, jota tuskin koskaan enää tullaan kokemaan niin laaja-alaisesti. Tunteet olivat valloillaan, puolesta ja vastaan. Puhdas halveksunta ja ihmisluonteelle ominainen uteliaisuus saivat ymmärrettävästi valtaa oppilaiden mielissä. Puhumattakaan siitä tulikiven katkusta, joka syntyi vanhempien keskuudessa. Levinson aikamatkailee elokuvassaan tapahtumien polttopisteeseen. Hän tekee kuitenkin matkan omalla tavallaan kepeästi. Ei siis Oliver Stonemaisesti analysoiden ja tulkiten.
High Schoolin viimeistä luokkaa käyvä Ben (Ben Foster) kokee asiat luonnollisena siirtymänä. Uusi tilanne ei näyttäydy hänelle tippaakaan vastenmielisenä. Hän päinvastoin ottaa muutoksen vastaan uutena mielenkiintoisena asiana. Varsinkin kun hän ihastuu tummaihoiseen Sylviaan (Rebekah Johnson) nähdessään, kuinka syvällä vakavuudella Sylvia osallistuu yhteiseen rukoukseen koulun perinteisiin kuuluvassa aamunavauksessa. Sylvian ja Benin suhde on mielenkiintoisin elokuvan kolmesta päätarinasta. Se on kahden nuoren ihmisen tarina, johon ei kuulu historiallista painolastia tai perusteettomia ennakkoluuloja. He eivät koe orastavaa suhdettaan kahden eri rotua edustavan pojan ja tytön jännitteisenä kohtaamisena, vaan kahden ennestään vieraan ihmisen normaalina ihastumisena ja vetovoimana.
Van (Adrien Brody) on Benin vanhempi veli, joka joutuu törmäyskurssille valtaväestön kanssa eräissä kotibileissä. Hän ihastuu palavasti anglosaksisen taustan omaavaan blondikaunottareen (Carolyn Murphy). Van joutuu, pikkuveljensä tapaan, tuskailemaan suhteen onnistumisen puolesta, koska on itse juutalainen ja hänen kaltaisiaan ei juuri sulateta perinteisissä anglosaksisissa piireissä. Anglosaksisuus liitetään vauraaseen amerikkalaiseen kristittyyn yläluokkaan, joka mieluusti seurustelee ja lisääntyy vain keskenään. Heille on elintärkeää pitää huolta hyvästä maineestaan. Van joutuu tekemisiin hienostopiirin kanssa, mutta odottamansa halveksunnan lisäksi, hän saa myös yllättävää tunnustusta. Vanin palava ihastus hienostoblondiin muodostuu elokuvan toiseksi juonipoluksi.
Kolmas pääteema kertoo poikien isän Naten (Joe Mantegna) bisneksistä. Hän johtaa pientä burlesque-teatteria, jonka lipunmyynti on romahtanut television suosion kasvaessa. Teatteritoiminnan hiipumisen vuoksi pääliiketoiminnaksi on noussut numeropeli, joka on loton kaltainen veikkausmenetelmä. Todennäköisyys päävoiton saamiseen on olematon. Nate saa kaikista laskelmista huolimatta kokea kauhun hetkiä, kun toimistoon astuu mies, joka on veikannut numerot täysin oikein. Tilannetta vaikeuttaa se, että kyseinen voittaja tunnetaan pahamaineisena pikkugangsterina.
Kolme tarinaa eivät ole erillisiä episodeja, vaan ne lomittuvat toistensa kanssa sujuvasti yhteen. Tämä on luonnollista jo senkin takia, että koko pääosakolmikko kuuluu samaan perheeseen. Näitä murheita ja iloja puidaan perheen yhteisissä päivälliskeskusteluissa, jotka jo nekin taitavat olla ajan pois pyyhkimää tapakulttuuria.
Näyttelijät tekevät roolinsa hyvin, mutta kukaan ei lähde virtuoosimaiseen lentoon. Tämä ei kuitenkaan syö elokuvan tehoa, koska mielenkiinto kohdistuu tarinaan ja aikaan, jota elokuvassa kuvataan. Nostalgia onkin yksi tärkeimmistä elokuvan elementeistä. Kyse on tietenkin amerikkalaisesta nostalgiasta, mutta sillekin löytyy paikkansa leffaharrastajan sydämessä.
Rotuelokuvia on suorastaan pursunnut maailmalle läpi elokuvahistorian. Ehkä liian usein niissä on sorruttu käyttämään yksioikoista, yleensä tuomitsevaa, näkökulmaa, joka ei jätä mielikuvitukselle tai elämälle ominaiselle huumorille sijaa. Pahimpana esimerkkinä mainittakoon Spielbergin orjaspektaakkeli Amistad. Levinsonin tyyli sen sijaan miellyttää. Se on yksinkertainen näkemys siitä, miltä rotuerottelun käytännöntason purkaminen näytti normaalia elämäänsä viettävän pojankoltiaisen silmin. Välttämättä suurin tunne ei siis ollut vapaus tai helpotus siitä, että vihdoin kaiken väriset ihmiset on tunnustettu samanarvoisiksi. Levinson on huomannut, että tämäkin tapahtuma oli vaan yksi muiden joukossa. Aikojen saatossa asiasta on vaan tehty jonkinlainen ”the juttu”, joka on nostettu jalustalle kyynel silmäkulmassa muisteltavaksi. Levinsonin nostalgia ei ole ylimaallisen kunniakasta, vaan pieniä hetkiä tavallisten ihmisten menneisyydestä.
