Elämä Neuvostoliitossa ei juuri olisi voinut olla kultaisen 60-luvun alkuvuosia kukkaisemmillaan: sosialismin aatteen inhasti pilanneen Stalinin kuoltua olot vihdoin vapautuivat pitkään jatkuneen pimeyden jälkeen, kylmä sotakin lauhtui hetkellisesti sosialismin valtikkaa tukevassa otteessaan pitävän, punalippua heiluttavan maailman johdon vakuututtua itsekin omasta ylivertaisuudestaan sekä työväenaatteen horisontissa häämöttävästä varmasta ja lopullisesta voitosta. Virallisissa pöytäpuheissa hyvin syöneet ja vaatetetut neuvostokansat työskentelivät yhtä pitäen vapaina ja tasa-arvoisina paremman huomisen puolesta.
Tavallisen ihmisen arki oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin kauniita palopuheita ja numeroita byrokraattien arkistoissa: sanan- ja ilmaisunvapautta ei Stalinin kuoleman jälkeenkään palautettu, vaan järjestelmän liian rohkeasta kritisoinnista saattoi seurata passitus uudelleenkoulutusleireille tai lääkehuuruiseen mielisairaalaan. Reaalisosialismi ei vieläkään kyennyt ruokkimaan ja vaatettamaan miljoonapäisiä massoja edes tyydyttävästi, joten ajoittaisessa säännöstelyssä elävät köyhät proletaarit päätyivätkin toisinaan napsimaan suihinsa öljy- ja kaasuviennillä kustannettuja länsimaisia elintarvikkeita.
Tositapahtumiin perustuva Rakkaat toverit sijoittuu vuoden 1962 Neuvostoliittoon ja keskisuureen Novotšerkasskin teollisuuskaupunkiin. Kommunistihallinto päättää laskea työläisten palkkoja sekä nostaa samalla elintarvikkeiden hintoja, mikä johtaa paikallisen työväestön kapinaan. Neuvostoliiton taatusti luotettavien virallisten medioiden julistaessa työläisten vapautta ja tasa-arvoa proletariaatin diktatuurin pyhä etujoukko marssittaakin kaupungin kaduille armeijan murskaamaan kurjan rahvaan vastalauseet elintasonsa leikkauksille. Inhimillinen tragedia hukkuu lopulta korvia huumaavaan hiljaisuuteen; elämä jatkaa vähitellen radallaan kuin mitään ei olisi koskaan sattunutkaan…
Kuten Andrei Kontšalovskin viimeisimpään tuotantoon tutustuneet lienevätkin jo huomanneet, on mies työryhmineen kypsin vuosinaan selvästi mieltynyt kaurismäkeläisen lakoniseen ilmaisuun kaikenlaisen teknisen ilottelun sijaan. Rakkaat toverit ei missään kohtaa tursuakaan suuria tunteita tai vajoa melodraamaksi, vaan kyseessä on tarkoituksellisen kuiva ja jäykkä kuvaus vähintään yhtä jähmettyneestä maailmasta; ozumaisia ulottuvuuksia saava tyylitelty mustavalkoinen kuvaustapa vielä erikseen korostaa aikakautensa maailmanpolitiikan kaksinapaista ilmapiiriä sekä tarinan henkilökaartin jakautumista jyrkästi byrokraatteihin sekä köyhiin työläisiin. Kontšalovskin tavassa kuvata kasvottomia massoja onkin havaittavissa selkeitä kaikuja klassisesta neuvostoelokuvasta 20- ja 30-luvulta.
Rakkaat toverit ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan niinkään kertomus ihmismassojen hurmoksellisesta tunteenpurkauksia kuin erään kahden täysin erilaisen maailman polttopisteessä elävän naisen henkisestä kiirastulesta. Ludmila näkee ja kokee harmaan arkitodellisuuden siinä missä kuka tahansa muukin, vaikka todellisuudessa tämä haluaisikin uskoa mieluummin puolueen kaunistellumpaa kuvausta asioiden tilasta. Ludmila haluaa uskoa työläisten vapauteen ja tasa-arvoon sekä ihmisten hyvyyteen, mutta idealistisen naisen maailmaa järkyttävä verilöyly saa tämän lopulta epäilemään maailmankuvaansa sekä motiivejaan. Väylää kerettiläisten mielipiteiden ilmaisulle ei ole, suurin osa väkivallan todistaneesta kansasta vain lipuu passiivisesti virallisen sanan mukana vodka virraten. Iloisten työläislaulujen kajahtaessa soimaan todellisuudentaju sumentuu nuivemmaltakin kurjaliston edustajalta kohti kommunismin aatteen tulevaa suurta riemuvoittoa…
Kontšalovskin viimeisintä katsoessa kaikkein yllättävintä onkin, että ohjaajamestari itse on kirjoitushetkellä likimain 90-vuotias veteraani. Miehen otteissa ikä ei juuri näy painavan, sillä Rakkaat toverit on tekijälleen totutusti erinomaisen tyylitajuista ja tasapainoista jälkeä, vaikka tarinankerronnallinen kuivuus saattaakin syödä miehen teoksen parhaan terän monelta vauhdikkaampaa odottavalta. Andrei Kontšalovskin teoksiin mieltyneen ajukoppaa kutkuttaakin huomata miehen viime vuosina saama erityisen positiivinen vastaanotto myös kotimaansa ulkopuolella: Venetsian elokuvajuhlilla Rakkaat toverit voitti tuomariston erikoispalkinnon, ja elokuvaa on jo nyt näytetty suomalaisessa televisiossakin. Toivottavasti Kontšalovski siunaisi meitä taideteoksillaan myös lähitulevaisuudessa.
