Sotilaspoika (1971)

Pisteytyksiä: 43
Tarkka arvo: 3.744
Arvosteluja: 3
Kommentteja: 7

Pistejakauma

Alkuperäinen nimi: Johnny Got His Gun

Genret:: Draama, Sota
Valmistusvuosi:: 1971
Pituus:: 106 min

Ohjaajat:: Dalton Trumbo
Pääosanäyttelijät:: Diane Varsi, Donald Sutherland, Jason Robards, Kathy Fields, Marsha Hunt, Timothy Bottoms
Maat:: USA

Kommentit

Arvostelut Kommentit Videot Kuvat

Pelimies
Käyttäjä

30.06.21 klo 21:13

Paikoittain lievästi hämmentävä, mutta silti kerrassaan loistava sodan vastainen leffa, josta Jacob’s Ladder on ottanut selvästi vaikutteita ja kyllähän tämä näytti hienolta Kino Reginan isolta kankaalta ja 35MM-filmiltä nähtynä.

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

TatiTeThird
Käyttäjä

05.11.15 klo 18:15

Ratkaisu ilmaista päähenkilön ajatukset kertojaäänenä ei usein toimi. Ääni tuntuu päälleliimatulta, välillä jopa huvittavalta ja vie osittain kohtausten vaikuttavuutta.

Parhaat hetket tapahtuvatkin sairaalan ulkopuolella, eli muistelu- ja unikohtauksissa. Tästä hyvä esimerkki on liikuttavat keskustelut päähenkilön ja tämän isän välillä. Myös absurdi dialogi Donald Sutherlandin esittämän Jeesuksen (?) kanssa on pätkän ehdottomia kohokohtia.

Tarinana Sotilaspoika on loistava. Sen muuttaminen elokuvaksi onnistui, jos ei aivan loistavasti, niin ainakin hyvin. Kirja on todennäköisesti parempi.

TheEscapist
Käyttäjä

16.09.13 klo 21:18

En ole nähnyt elokuvaa, mutta pysähdyn suosittelemaan kirjan lukemista. Mikäli rauhanaatteen voi tiivistää yhteen kirjaan on se tuossa, mutta lisäksi kirja on paljon enemmänkin. Dalton Trumbo teki hienoa työtä. (pirun jenkit tietenkin hääsivät miehen maasta kommunistina 50-luvun vainoissa.)

mauge
Tähtääjä

25.07.12 klo 21:51

Tämän elokuvan näkemistä en odottanut kuin kuuta nousevaa, koska en ymmärrä, miksi sen nousemista pitäisi erityisesti odotella. Kuu nousee jos on noustakseen, odotin tai en. Siispä oikeasti odotin tämän näkemistä kuin perjantaipullon mukanaan tuomaa nousukänniä, mutta sain nousun sijasta lievän krapulaefektin.

Metallican ”One” biisi ja video tekivät siis minunkin kohdalla tehtävänsä. Yhdessä ne petasivat odotukseni todella korkealle. Siis vittu! Kyse oli siitä kaverista, jolta oli revitty jalat ja kädet. Kuulo, näkö ja puhe kranaatin viemää, sielu imetty ruumiista, torso jätetty makaamaan lavitsalle, jossa ei voi elää, muttei myöskään tappaa itseään. ”Absolute horror”, niin kuin laulussa todetaan, mutta elokuvassa ei mielestäni pystytty vangitsemaan tätä lohdutonta tilannetta niin hyvin, että olisin absoluuttisen vaikuttunut. Laulu oli ehkä onnistuneempi, mutta kuten tiedämme, ei laulua ilman elokuvaa.

Jason Robardsin esittämä sotilaspojan isä piti kuitenkin kutinsa. Robards luo hahmollaan ihastuttavia muistomatkoja lapsuuteen, joita Joe pystyy vammoistaan huolimatta tuottamaan mielessään. Isän turvallinen ja lempeä hahmo antaa selvästi lohtua Joen lohduttomaan tilanteeseen. Ei siis aivan ”absolute horror” tilanne, sillä muiston kajastukset ovat mielestäni vahva osa ihmisen sisäistä maailmaa. Joella on muistot. Joella on sielu. Joella on myös jonkinlainen usko, jota symboloi Donald Sutherlandin esittämä, mielestäni tekotaiteellinen, Jeesus-hahmo.

Johnnyn painavin todellisuus on kuitenkin kaikkivoipa lohduttomuus. Elokuva huokuu syvää ahdistusta ja katkeruutta menetetystä terveydestä. Aavistuksen kuitenkin harmittaa, että Johnnyn ajatuksia auditoiva lakoninen kertojaääni tekee koruttomasta tilanteesta ajoittain teennäisen. Välillä tunnelma lipsahtaa jopa teatterimaisiin spekseihin, jolloin Johnnyn ja katsojan herkkä tunneside on koetuksella.

Metallica unohti lyriikoissaan mainita, että Joelle jäi jonkinlainen kyky seksuaaliseen nautintoon. Käytännössä tämän kyvyn käyttö on kuitenkin toisten ihmisten säälin varassa, joten tältä kantilta katsoen sen säilyminen tuntuu kohtalon julmalta oikulta. Revitään perhoselta siivet ja sanotaan, että olet yhtä arvokas ja kaunis kuin ennenkin. Totuus kuitenkin on, että siitä tulee ruma patukkamainen toukka. Samoin kun ihmiseltä revitään raajat, hänestä tulee toukan kaltainen kummajainen. Ulkoisesti silvottu ihminen ei ole kaunista katseltavaa, joten ulkopuolinen helposti myös olettaa, että tällainen ihminen on myös sisältä rikki. Heitä ei enää pystytä kohtelemaan normaalisti. Sääliin sekoittunut empatia nousee pintaan ja täyttää heidän päivänsä. Tämä johtaa lopulliseen eristäytymiseen.

Jos jotain ajattelemisen aihetta halutaan kaivaa, niin mieleen hiipii monien ihmisten taipumus kiirehtiä elämässään asioiden edelle. Saatetaan odottaa kuukausia, jopa vuosia, etukäteen täysikäisyyttä, koulun loppua, kesälomaa tai eläkkeelle pääsyä. Putken päässä odottaa kuitenkin aina sama maali. Palataan siis kommenttini alussa mainitsemaani odottamiseen, joka on loppujen lopuksi ihmiselon suurimpia paradokseja. Unelmat ovat näitä odotuksia, joita ei voi sellaisinaan saavuttaa saati täyttää. Elämän lopputulos on sivistyneelle ihmiselle selvillä jo muutamien biologian oppituntien jälkeen. Päästään sanaan kuolema. Monille tuskainen. Muutamille helppo. Toisia loppu pelottaa. Johnny ei pelkää. Hän toivoo sitä. Kaikissa tilanteissa elämä ei ole elämisen arvoista. Sanoi raamattu sitten mitä tahansa.

Avaruudessa kaikuu tälläkin hetkellä monta hiljaista hätähuutoa. S.O.S. S.O.S. S.O.S.........

Salmiakkisydän
Käyttäjä

15.10.11 klo 17:37

Hieno elokuva, joka yksittäisenä teoksena toimii mukavasti, mutta muuttuu välittömästi tylsäksi ja matelevaksi joutuessaan alkuperäisteoksen kanssa samalle viivalle. Filmin parhainta antia ovat pelkistetyt sairaalakohtaukset, jotka avartavat päähenkilön ajatuksia jopa utuisen hempeitä unikuvia paremmin ja samaistavat katsojan raajarikkoon sotilaaseen.