Olin etukäteen aivan satavarma (nimestä, kannesta ja musiikista päätellen), että Hustle & Flow olisi vesitetty, räppivideon tyyliin kuvattu, välkehtivä elämäntapaglorifiointi ja kielletty hedelmä, joka vetoaisi minun sisäiseen 15-vuotiaaseeni. Sen sijaan sain nöyrän kertomuksen halusta tehdä, mistä tykkää, joka ei ylistä nyky-hiphop-ihanteita, eikä sen puoleen kaunistele köyhää paritusympyröiden elämää, vaan paremminkin löytää sen keskitien, joka ylistää korruptoimatonta musiikkia. Pitkälti diegeettinen soundtrack (kuulostaa naurettavalta termipelailulta, mutta se oikeasti luo tiettyä aitoutta) ja hieman rakeinenkin kuva tukevat leffaa. Äkkiä tämän ei enää tarvitsekaan olla kielletty hedelmä. Näissä puitteissa huomasin yhtäkkiä jännittäväni Djayn puolesta, vaikka hahmon käyttäytymistä ja tekemisiä on vaikeaa suurimman osan ajasta edes hyväksyä. Djayllä on silti sydämellinen puolensa, mikä ehkä tasapainottaakin hahmoa niin, että negatiiviset puolet on helppo laskea inhimillisiksi virheiksi. Tunsin suurta myötätuntoa eräässäkin loppupuolen käännekohdassa. Välitin myös raskaana olevasta Shugista. Välitin jopa Clyden (Anthony Anderson vakavasti otettavassa ja älykkäässä roolissa - mitä!?) ja hänen vaimonsa yhteisistä väleistä, joita musiikinteko Djayn kanssa uhkaa horjuttaa. Eiköhän se kerro jo jotain. Musiikki itsessään on alle keskivertoa, mutta kuinka vaikeaa on olla innostumatta, kun ihanasti kontrastia tuova vitivalkoinen DJ Qualls hakkaa mpc:stä biittiä kananmunakennoilla äänipehmustetussa kotistudiossa ja Terrence Howard sylkee sisimpäänsä ulos? Siinä on tekemisen meininkiä ja musiikin yhdistävää voimaa.
Olin etukäteen aivan satavarma (nimestä, kannesta ja musiikista päätellen), että Hustle & Flow olisi vesitetty, räppivideon tyyliin kuvattu, välkehtivä eläm... Lue loput
Kommentit
Lassomies
Käyttäjä
27.08.11 klo 19:35
Olin etukäteen aivan satavarma (nimestä, kannesta ja musiikista päätellen), että Hustle & Flow olisi vesitetty, räppivideon tyyliin kuvattu, välkehtivä elämäntapaglorifiointi ja kielletty hedelmä, joka vetoaisi minun sisäiseen 15-vuotiaaseeni. Sen sijaan sain nöyrän kertomuksen halusta tehdä, mistä tykkää, joka ei ylistä nyky-hiphop-ihanteita, eikä sen puoleen kaunistele köyhää paritusympyröiden elämää, vaan paremminkin löytää sen keskitien, joka ylistää korruptoimatonta musiikkia. Pitkälti diegeettinen soundtrack (kuulostaa naurettavalta termipelailulta, mutta se oikeasti luo tiettyä aitoutta) ja hieman rakeinenkin kuva tukevat leffaa.
Äkkiä tämän ei enää tarvitsekaan olla kielletty hedelmä.
Näissä puitteissa huomasin yhtäkkiä jännittäväni Djayn puolesta, vaikka hahmon käyttäytymistä ja tekemisiä on vaikeaa suurimman osan ajasta edes hyväksyä. Djayllä on silti sydämellinen puolensa, mikä ehkä tasapainottaakin hahmoa niin, että negatiiviset puolet on helppo laskea inhimillisiksi virheiksi. Tunsin suurta myötätuntoa eräässäkin loppupuolen käännekohdassa.
Välitin myös raskaana olevasta Shugista. Välitin jopa Clyden (Anthony Anderson vakavasti otettavassa ja älykkäässä roolissa - mitä!?) ja hänen vaimonsa yhteisistä väleistä, joita musiikinteko Djayn kanssa uhkaa horjuttaa. Eiköhän se kerro jo jotain.
Musiikki itsessään on alle keskivertoa, mutta kuinka vaikeaa on olla innostumatta, kun ihanasti kontrastia tuova vitivalkoinen DJ Qualls hakkaa mpc:stä biittiä kananmunakennoilla äänipehmustetussa kotistudiossa ja Terrence Howard sylkee sisimpäänsä ulos? Siinä on tekemisen meininkiä ja musiikin yhdistävää voimaa.
Edellinen sivu | 1 | Seuraava sivu