Vuonna 1963 Claudia Cardinale esiintyi kahdessa italialaisessa, elokuvahistorian kiistattomassa merkkipaalussa. Toinen näistä on ansaitusti nostettu lähes jokaiselle varteen otettavalle top-listalle, onpa se valittu kaikkien aikojen parhaaksikin kinematografiseksi esitykseksi. Toinen on puolestaan toki sekin saanut useiden merkittävien kriitikoiden varauksettoman tunnustuksen (mm. Roger Ebert), voittanut aikoinaan Kultaisen palmun Cannesissa, mutta jäänyt tästä huolimatta -ja mielestäni täysin epäoikeudenmukaisesti- puolittain unohduksiin.
Ensimmäinen elokuva on Frederico Fellinin 8 1/2. Toinen Luchino Viscontin Tiikerikissa (Il Gattopardo). Siinä missä Fellinin teos perustuu leikilliselle, unenomaiselle kokeilevuudelle niin Viscontin tuotos edustaa ns. perinteisen eeppisen elokuvan graniittista huipentumaa.
Viscontia oli jo ennen Tiikerikissaa kiehtonut Italian yhdistymisen, risorgimenton, myrskyisät vaiheet. Sensossaan (1954) ohjaaja kuvaa intohimoista rakkaustarinaa saksalaisvaikutteisessa Lombardiassa. Tiikerikissassa ollaan siirrytty ”syvään etelään”, Sisiliaan, ja samalla luodaan todellinen syväkatsaus italaialaiseen kansanluonteeseen, historiaan ja kulttuuriin, yksittäisen ihmisen heikkouksiin ja vahvuuksiin historiallisen käännekohdan pyörteissä.
Elokuvan keskushamona toimii Burt Lancasterin esittämä Salinan ruhtinas. Lancaster tekee kiistatta elämänsä roolin aristokraattisena patriarkkana, jonka aluksi niin jäykästä persoonallisuudesta löytyy lopulta herkkä ja elämän rajallisuuden tajuava ulottuvuus. Oopperaohjaajan suvereenein elkein Visconti kuljettaa prinssiään läpi vallankumouksen ja henkilökohtaisen murroksen. Tarinan kertojana ohjaaja osoittaa suorastaan hämmästyttävää mestarillisuutta, hän ei päästä katsojaa hetkeksikään otteestaan. Turhaan ei Tiikerikissaa ole myöskään mainittu elokuvahistorian ”yhdeksi suurimmista visuaalisista elämyksistä” (Martin Scorsese).
Tiikerikissan keskeisinä temaattisina ydinkohtina toimivat vanhan ja uuden ajan taitekohta, aristokratian ja porvarillisuuden epätasainen kuolinkamppailu. Oman lusikkansa soppaan iskee uskonto, jonka papillisena edustajana näemme suurenmoisen Romolo Vallin. Yhteiskunnallis-historiallisena taideteoksena Tiikerikissa on yksinkertaisesti täydellinen.
Romanttista puolta tähdittävät alussa mainittu Cardinale ja Alain Delon. Heidän suhteessaan heijastuu porvarillisuuden ja aristokratian lopullinen yhteen sulautuminen. Jää katsojan pääteltäväksi miten tähän yhdistymiseen tulisi suhtautua: onko kyseessä kaikkivoivan rakkauden riemuvoitto vai menneisyyden suuruuden enemmän kuin orastava auringonlasku? Ei välttämättä kumpikaan.
Elokuvan kohottaa todelliseen suuruuteen kuitenkin vasta lopun mittava tanssiaiskohtaus. Viscontin äärimmäisen autenttista lavastusta sekä hienovaraista kameratyötä ei voi olla ihailematta; Verdin kuluneet valssit, seinillä riippuvat maalaukset, saniteettitilojen irvokkaat pottarykelmät, naisväen loputtomasti ilmaa halkovat viuhkat, lyhyet repliikit ja vieläpä näyttelijöiden pienimmätkin ilmeen muutokset viestittävät mitä syvällisimmistä tunnetiloista; kateudesta, rakkaudesta, halveksunnasta, mielistelystä, väsymyksestä, vihasta, tajuamisesta, todellisesta henkisestä heräämisestä ja lähestyvän kuoleman kohtaamisesta.
