Edellisen laman aikaan Hollywoodissa taottiin vauvabuumin keskellä hassunhauskoja vauvaelokuvia, lippulaivoinaan suositut ja jatko-osia poikineet Kolme miestä ja baby sekä Hei, kuka puhuu? Rahan- ja romantiikanahneen 2000-luvun romcomit keskittyivät lähinnä hyvännäköisten eripari-ihmisten toistensa löytämiseen, mutta nyt kun talous on taas ollut laskusuhdanteessa ja lisääntyminen nousussa, pamahtaa teattereihin 2010-luvun ensimmäinen lähestulkoon vauvaelokuva, Saman katon alla.
Saman katon alla kertoo Hollysta (Katherine Heigl) ja Messerista (Josh Duhamel), kahdesta, yllätys yllätys, toisilleen täysin sopimattomasta ihmisestä, jotka joutuvat ystäväpariskunnan traagisesti menehdyttyä kasvattamaan parin pienokaisen, Sophien (Alexis, Brynn ja Brooke Clagett). Pedantti perfektionisti Holly ja urheiluhullu naistenmies, ei-niin-ovelasti nimetty Messer, muuttavat ystäväparinsa kotitaloon ja päättävät kasvattaa kummityttönsä taaperon omassa kodissa. Yhteiselo on hassua, hullunkurista, ja ah niin ennalta-arvattavaa; miten päin vauva laitetaan kun se itkee, kuinka se voi tuottaa niin paljon kakkaa, ja miten asua yhdessä kun ärsyttää toisiaan niin kovasti? Rakkaudesta se hevonenkin potkii, vastakohdat vetävät puoleensa ja niin edelleen. Saman katon alla asuva pari päätyy myös samaan sänkyyn, ja niin saadaan onnellinen loppu tähänkin elokuvaan. Tämä ei ole spoilaus, vaan fakta, jonka jokainen katsoja tietää ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.
Mutta ei leffa niin huono ole kun mitä voisi kuvitella. Vaikka pakollinen romanttinen lässynlää onkin paikoittain puuduttavaa, on ilahduttavaa nähdä, ettei tarina puhdasta onnea ja auvoa ole. Kas kun vauvat itkevät, sairastuvat ja tuottavat välillä tuskastuttavan paljon rahanmenoa, niin oikeassa elämässä kuin leffassakin. Välillä kasvattajan leikkiminen on siinä määrin stressaavaa, että taaperon nukkuessa aikuisten pitää nauttia päihteitä ja tuijottaa pössyissä hapokkaita lastenohjelmia. On myös positiivista nähdä, että Sophie on elokuvassa ihan oikea hahmo; persoonallinen pieni ihminen, joka kokee, kasvaa, oppii ja reagoi, eikä vain korista kohtauksia sööttinä rekvisiittana.
Leffan pääpari on enemmänkin sitä sööttiä rekvisiittaa. Ihan mukiinmenevästi pari näyttelee, mutta karismaa ei ole kummallekaan kauhalla jaettu. Katherine Heigl näyttelee sitä yhtä ainoaa roolia mitä Katherine Heigl näyttelee, Josh Duhamelin playboy-Messer on lähinnä ärsyttävä juntti. Romcomin hengessä juntti tietysti lopussa tajuaa että rakkaus voittaa kaikki esteet ja perhe on paras, ja muuttuu sadun kolmiraitaverkkareilla ratsastavaksi prinssiksi.
Kliseillä kuorrutetun katon alla asuu onnistuneet hetkensä, mutta John Travoltan ja Bruce Willisin äänen tähdittämän Hei, kuka puhuu -elokuvan kasarieeppisyyttä ei päästä lähellekään. Leffan parhaat hetket liityvät sympaattisen taaperon touhuiluun, alle 1-vuotiaiden kun ei tarvi juuri näytellä. Kakalla, sottaamisella ja sööttiydellä pääsee Hollywoodissa jo pitkälle.
