Yhdeksän elämää alkaa suorastaan pelottavan upealla kymmenminuuttisella, jossa kuvataan yhden kameraotoksen turvin los angelesilaisessa vankilassa aikaansa kuluttavan naisen arkea. Tästä hypätään oikopäätä vauraan jenkkilähiön supermarkettiin, jossa raskaana oleva nainen kiertelee maitohyllyillä ja hedelmätiskeillä kuunnellen samalla kiimaisen ex-miehensä lörpöttelyä ja fantasiointia yhteenpaluusta.
Yhdeksän elämää kertoo nimensä mukaisesti yhdeksän lyhyttä kertomusta yhdeksän eri ihmisen, tarkemmin sanottuna eri naisen, elämästä. Kertomukset ovat yksittäisiä tuokiokuvia, joissa hommaa viedään eteenpäin kotivideo-tyyliin; toteutuksessa on käytetty kaikkea käsivarakameroista näyttelijöiden ronskiin improvisaatioon. Kun yksi “novelli” päättyy, toinen alkaa, päähenkilöt vaihtuvat ja katsoja saa jälleen uuden pienen kertomuksen tulkittavakseen.
Novelleissa on kaikissa toki myös yhdistäviä tekijöitä. Kuten jo todettua, niiden kaikkien päähenkilönä toimii nainen, ja jokaisella näistä naisista näyttäisi olevan jonkinlainen risteyksenhaara kohdattavanaan elämässä. On vammautunutta miestänsä pettävä iäkäs mummeli, lapsuuden traumoista kärsivä nuori sairaanhoitajatar, hautajaisissa muhinoiva puumanainen ja nuori ylitunnollinen teinityttö, joka juoksee isän ja äidin väliä ja kätkee todelliset tunteensa molemmilta.
Entuudestaan minulle tuntematon Rodrigo Garcia tekee mielestäni kohtalaisen onnistuneet työt sekä käsikirjoittajan että tuottajan puikoissa. Myös näyttelijättäret tekevät kauttaaltaan sisäsiistiä jälkeä, eritoten Elpidia Carrillo sekä aina yhtä viehkeä Robin Wright ansaitsevat ylimääräiset suosionosoitukset. Silti elokuva alkaa päräyttävän alkunsa jälkeen tökkiä. Kaikki se, mikä alussa tuntuu voimavaralta, kääntyy loppua kohden itseään vastaan. Siinä missä alun rauhallinen ote kuvauksen suhteen tuntuu jopa eeposmaiselta, on se keskimatkan krouvissa jo flegmaattisen uneliasta. Samoin on tarinoiden laita; kun alussa tarinan vaihtuminen toiseen luo uutta mielenkiintoa ja kontrastia, alkaa lopussa jo kaivata yhtenäistä juonta ja alkaa pikkuhiljaa laskeskella mielessään, montako elämää on vielä jäljellä. Myös dialogissa olisi petrausvaraa, se hyppii merkillisesti arkiasioiden ja metafysiikan välillä.
Yhdeksän elämää on kaikesta marinasta huolimatta varsin tuore ja kelvollinen pläjäys, jonka ainakin ensimmäistä puolikasta voi suositella lämpimästi. Tämän jälkeen tarinat alkavat toistaa itseään, tai pikemminkin toisiaan, eikä niiden välille enää synny kaivattua kontrastia. Viimeisen novellin loppukohtaus onkin jo niin imelä haarautuvine puineen ja viinirypäleineen, että heikkohermoisemmat saattavat kärsiä pahoinvoinnista. I know – I did.
