Camelot varmasti nimenä herättää mielikuvan hyveellisistä ritareista etsimässä Kristuksen viimeisellä ehtoollisellaan käyttämää tuopposta – tai Monty Pythonista kolistelemassa kookospähkinän kuoria. Tästä nimenomaisesta seikkailusta piti myös Warnerin Taikamiekan alkujaan kertoa ennen tuotantohommien ajautumista kaaoksen ja loputtomien riitojen kierteeseen. Tarinan mukaan animaatioprosessi päädyttiin aloittamaan lopulta ennen käsikirjoituksen valmistumista, ja sittenkin ukkoa tuli ja meni kuin villin lännen saluunassa.
Taikamiekan tarina alkaa pyöreän pöydän ritarien voitonjaosta ja yhden ritareista vaatiessa ansaitsemaansa suurempaa osuutta saaliista. Kuningas Arthur lyö pahaisen rosvoritarin maahan Excaliburinsa voimin, mutta vasta yhden ritareista saatua surmansa kavalan kelmin iskusta. Kuolleen miehen tytär on tietysti kyllästynyt tylsään elämäänsä ja toivoo seikkailua – mielellään kuolleen isänsä tavoin ritarina. Rosvoritarin johtamien barbaarilaumojen hyökätessä Camelotiin taikamiekalle olisi tarvetta, mutta pahainen kalpa katosikin luoksepääsemättömään taikametsään. Jonkun olisi tehtävä jotain, mutta kenen?
Heitetäänpä heti alkuun ässä pöytään: Camelot on kuin kömpelö pastissi kaikkia mahdollisia ysärivuosien Disneyn peruskliseitä ja yleistä plagiointia. Leffan tarina esimerkiksi on kerrottu sietämättömän kökön musikaalin muodossa, päähenkilö on varastettu Kaunottaresta ja Hirviöstä, ja sankareiden matkan varrelle osuu Eric Idlen ja Don Ricklesin äänillä solkkaava, lukuisia populäärikulttuuriviittauksia viljelevä kaksipäinen lohikäärme. Robin Williams taisi olla varattu, mutta onneksi se yksi hyvä kappale laulamaan saatiin Celine Dion, joka huippuvuosinaan tulkitsi myös Disneyn klassikoita, tietenkin.
Animaatioteknisesti Camelotista on vaikea löytää napisemista, työstettiinhän elokuvaa monen Disney-veteraanin voimin. Enin ongelma visuaaliselta kantilta on mielestäni tyylitajuttomuus ja erottuvan persoonallisuuden puuttuminen. Seikkailun sisäinen johdonmukaisuus kylläkin sakkaa: tarinan roisto on esimerkiksi saada alussa Excaliburin haltuunsa, mutta hukkaa sen kätevästi vain napatakseen samaisen kapineen myöhemmin takaisin. Välissä tapahtuvalla seikkailulla ei ole lopputuloksen kannalta paljoakaan merkitystä, vaan päähenkilökin onnistuu hoitelemaan roiston päiviltä käytännössä yksin. Aladdin sentään tekeytyi prinssiksi, pääsi yhteyteen Jasminen kanssa ja teki tarinan kannalta kaikenlaista muutakin olennaista.
Monty Python teki Camelotinkin paremmin.
