Parfyymin piti olla kuulemma kirja, josta elokuvaa oli vaikeaa ellei peräti mahdotonta tehdä. Vaan toisin näyttää käyneen. Elokuva on tietenkin romaania tiiviimpi, ja se joutuu luonnollisesti kutittelemaan yleisöään toisin keinoin kuin kirja lukijaansa, mutta wou, raina on eittämättä omalla tavallaan nautinto.
Vaikka Parfyymiä ei ole toteutettu Smell-O-Visionina tai edes Odoramana (kaksi tuoksut elokuviin tuonutta kokeilua), kohtausten kuvaus ja äänimaailma herättelevät katsojan mielessä moninaisia tuoksuja. Kalatorin, ruusujen ja eritteiden löyhähdykset ovat Parfyymin hahmoja siinä kuin kovan elämän puuskissa sitkeästi seisova Jean-Baptiste Grenouillekin (Whishaw).
Leffa alkaa vaikuttavasti kuolemalta löyhkäten. Grenouillen elämä on päättyä kalatorin jätteiden sekaan, minne hänen äitinsä hänet pusertaa kohdustaan – kesken kaupankäynnin. Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle valkenee, ettei Parfyymiä ole tehty Hollywoodissa. Asioiden esitystapa ei ole kaunisteleva, mutta ei ylilyöväkään. Tavallaan voisi jopa puhua realistisesta lähestymistavasta, mutta koska tarina tapahtuu 1700-luvulla ja on lavastettu, jaettu kohtauksiin ja kuorrutettu ei-tosielämään kuuluvilla elokuvan perustehosteilla, realismista voidaan kiistelläkin.
Perin juurin eurooppalaisen mustalla huumorilla kirjailtu stoori kuljettaa päähenkilöään pisteestä toiseen, antamatta hänen löytää itseään ymmärtävää yksilöä mistään. Grenouillen lahja ja kirous on hänen ilmiömäinen hajuaistinsa. Koulimatonkin Grenouille on intohimoinen tutkijaluonne, mutta monipuolisen opin puute ja ympäristön kovuus ajavat miehen toteuttamaan itseään väärin keinoin. Vaikka jonkinlaista oppia poikapolo saa vanhalta italialaiselta tuoksumestari Baldinilta (Hoffman), kaupungin pahat tuulet ovat jo siihen mennessä piiskanneet hänet niin vinoon, ettei Grenouille voi haluta ja rakastaa kuin normaali ihminen. Vai voiko? Olisiko Antoine Richis’n (Rickman) kuvankaunis tytär (Hurd-Wood) lopulta se henkilö, joka herättää Grenouillen tuoksujen orgastisista sfääreistä? Tämä leffa pitää katsoa viimeiseen pisaraansa asti. Ja katsomisen aikana kannattaa nauttia jotakin vähemmän tavallista leffa-apetta, kuten vaikkapa punaviiniä ja maustekurkkuja.
Elokuvassa on hyödynnetty nykyään niin monesti tehokeinona käytettyä häilyväisyyttä hieman uudella tavalla. En viittaa tällä erityisesti kameranliikkeisiin, vaan muistikuvien esitystapaan. Uutta troppia on kuin sekoitettu vanhaan ja lopputulos on yksinkertaisesti mielekäs. Aika kultaa muistoja, eikä elokuvan aloittava kohtaus lopulta toisinnossaan etene ihan kuin sen saattaa muistaa.
Kokonaisuutena Parfyymi jättää viehkosti humaltuneen olon, kuten hajuvesikaupan hienoimmat sekoitukset. On vaikeaa nähdä, että tämä leffa puhuttelisi joka pälliä, mutta monta asiaa on purkitettu siinä niin oivallisesti yhteen, ettei Parfyymiä voi oikein sättiä. Esimerkiksi elokuvan näyttelijät; jopa vanhat ketut, kuten Alan Rickman ja yllättäen Dustin Hoffmankin, antautuvat rooleihinsa vahvasti. Vain joinakin lyhyinä hetkinä esiin saattaa pöllähtää keskinkertaisuuden imelä katku, mutta nuo hetket todellakin ovat lyhyitä ja harvassa. Brittiläinen Ben Whishaw on pääroolissa ihailtavan kiihkeä olio. Hänen suorituksessaan tuoksahtaa samalle kuin visionääristen nuorten teatterin lämpiössä, mutta haju on ohjaaja Tykwerin tarkan näkemyksen suodattama.
