Stu (Farrell) on äärettömän ärsyttävä PR-äijä, joka kävelee puhelinkoppiin soittamaan rakastajalleen – vaimo kun tsekkaa aina kännykkälaskut. Tänään tosin puhelinkopissa tapahtuukin kummia: Stulle tyrkytetään pitsaa, ja pian linjalla on vitsikäs psykopaatti. Leikin säännöt ovat yksinkertaiset: tottele jokaista sanaa äläkä katkaise puhelua. Kannattaa muuten totella, sillä psyko tiiraa Stuta paraikaa kiväärikiikarin lävitse…
Phone Boothin ideahan on selvästi herkullinen. Ekan puolituntisen aikana ohjaaja Schumacher virittää fiilikset kattoon niin taidokkaasti, etteivät edes välissä väläyteltävät käsikamerat ja suoraan muotista valettu pahis (charmikas/maailmaa parantava/hauska herrasmies) onnistu pilaamaan New Yorkin keskellä rullaavaa, kireää meininkiä. Colin Farrell on miellyttävän uusi naama leffamaailmassa – ja jätkä vetääkin haastavan osansa sen verran vaikuttavasti, että hänestä kuullaan vielä takuulla.
Kaikki rullaa siis hyvin, kunnes katsoja tajuaa, että koko leffa ihan oikeasti sijoittuu puhelinkoppiin. Jos murhaaja soittaa uhrille yli tunnin mittaisen puhelun, väkisinkin alkaa tylsistyä. Tätä hyvältä kuulostavaa asetelmaa yritetään pitää lämpimänä heittämällä sekaan uusia mausteita, mutta pientä jahkaamista silti tuntuu jossakin. Ihme kyllä, leffahan ei kestä edes puoltatoista tuntia.
Eli Phone Boothissa ei ole mitään kamalia vikoja seurassa katsotuksi kertakäyttökamaksi tai popkorniviihteeksi – mutta voihan himpura, miten hyvin tämä olisi toiminut lyhytfilkkana!
Tuli muuten viimeistään nyt mieleen, että leffantekijöistä on IN tehdä arkipäiväisistä asioista kauheita (esim. The Ring ja telkut/One hour Photo ja filmirullan kehitys). Psykon suihkukohtauksen ohjannut Hitchcockhan on tässä ideassa ollut jo monta vuosikymmentä ihan guru, hihhih.
