Hain tarinan jäljiltä rima DreamWorksin suhteen oli jo pari metriä maan humuksessa. Koska Hain tarina kuitenkin kahmi kassaan kaivattua kahisevaa, avautuivat tulvaportit kertarysäyksellä jos minkälaisille virityksille, yhtenä monista pingviini-Beatlesistä kertovalle komedialle. Koska idea oli liian paksu jopa kyynistyneemmälle DreamWorksille, muuttuivat pingviinit lennossa moppitukista kommandoiksi ja rock-tarina Madagascariksi. Ja kyllä niillä pahuksen pingviineillä on vuosien varrella massia lapsiperheiltä lypsettykin: jos Illuminationin kätyrit ovat häikäilemättömän oheistuotebisneksen Graalin malja, ovat Madagascarin kommandopingviinit saman ilmiön Liiton arkki, Longinuksen keihäs tai Torinon käärinliina – vähintään.
Kukaan pingviini ei ole saari – toisin kuin Madagascar, jolle elokuvan jälkimmäinen puolisko sijoittuu. Alussa eläintarhan eläimiä karkaa valloilleen New Yorkin metropolialueelle. Elukat jäävät nopeasti kiinni, ja aktivistien painostuksesta nämä lähetetään luonnollisiin elinoloihinsa Keniaan. Laivalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, ja eläimet päätyvätkin saarelle Afrikan itäiselle rannikolle. Eläintarhan karkulaiset tekevät sopimuksen bilettävien lemurien kanssa: jos nämä pystyisivät pitämään petoeläimet loitolla, nämä saisivat jäädä. Leijona kuitenkin alkaa seota luonnollisten lihansyöjän vaistojensa päästessä valloilleen.
Kuten ylempää pystyy päättelemään, on Madagascarin tarina laiha kuin venäläinen vesikeitto. Lopputuloksen perusteella käsikseen luultavasti tehtiin improvisoituja muutoksia lennosta, ja valmis elokuva tuntuukin kuin kahdelta tai kolmelta erilliseltä tarinalta ilman yhdistävää draaman kaarta. Vahvin linkki New Yorkin ja Madagascarin välillä on pakenemisen teema. Pakenemisella ei kuitenkaan ole jälkimmäisen puolikkaan kannalta merkitystä kuin nimellisesti, eivätkä eläimet saarelta pois pääsekään. Jalopeuran kilahtaminen on joka tapauksessa konfliktina huvittava ja visuaalisesti hauska: nälkiintyvä jellona alkaa chaplinilaisittain nähdä ympäröivät eläimet kävelevinä lihanpaloina.
Madagascarin huumori toimiikin erityisesti kuvallisena ja slapstickinä, verbaalinen veistely taas osuu jos on osuakseen. Ironisesti, omaan silmääni Madagascarin yleisilme hahmodesigneineen näyttää luotaan työntävän muoviselta ja kulmikkaalta, erityisesti Mortin hahmo. Paria vuotta aiemmin ilmestynyt Shrek 2 on sekin teknisesti nykyisin vanhentunut, mutta Madagascar näytti ja tuoksahti liimatehtaan sivutuotteelta ilmestyessäänkin. Karvaisten legoleukojen välistä kuultavaa Chris Brownin, Ben Stillerin, Sacha Baron Cohenin ja muiden koomikkotähtien sanailua on enimmäkseen mielekästä kuunnella – käsikirjoituksen olisi vain suonut olleen laadultaan ja tyyliltään lähempänä Shrekiä kuin Hain tarinaa.
Elokuvataiteellisena elämyksenä Madagascarin katselu onkin kuin järsisi lisukkeetonta uutta perunaa: draamaa tai seikkailua ei tarinassa ole kuin nimeksi, elokuvan hahmot ja vitsit unohtuvat nopeasti lopputekstien jälkeen, ja kokonaisuus maistuu muutenkin savelta ja mullalta. DreamWorksin kohdeyleisö kuitenkin lapioi kukkamultaa kitusiinsa niin kiihkeällä intensiteetillä, että Madagascar turposi ajan mittaan yksittäisestä elokuvasta kokonaiseksi oheistuotevatikaaniksi lukuisine spin-offeineen, jatko-osineen ja muovirojuineen. Taivasten valtakunnan avainten haltijana paavi Katzenberg I määräsi tangon tahdin, ja tangon tahti tarkoitti kylmää voitonmaksimointia. Onneksi rahalla sai vuosien varrella myös hyvää, vaikkei sielu taivaaseen vilahtanutkaan.
