Nightcrawler on trilleri, joka luottaa todella koviin näyttelijänsuorituksiin ja näppärään käsikirjoitukseen kertoessaan tarinaa rikosjournalismin sensaatiohakuisesta maailmasta. Keskiössä on Jake Gyllenhaalin näyttelemä pikkunilkki Lou Bloom, jolle pikkurikosten ja pätkätöiden parissa puuhastelu alkaa riittää. Vapaa-aikansa internetissä opiskellen viettävä Lou saa päähänsä, että freelance-rikosjournalismilla voisi tehdä rahaa. Siitä vain kanittamaan pöllitty fillari ja videokamera ynnä poliisiradio tilalle. Vielä hommataan (palkaton) harjoittelija hanslankari-sylkykupiksi ja uutisvideotoimisto Video Production News on valmis aloittamaan toimintansa. Idea sinänsä kuulostaa melko tavalliselta trillerikauralta, ja sitä se olisikin, ellei elokuva toiminnan ja juonenkäänteiden sijasta keskittyisi hahmoihin. Elokuva lepää suuresti Loun hahmon harteilla. Pikkukonnan herkästi hymyilevän ja ulkoisesti charmanin kuoren alla elää nimittäin täysiverinen narsisti/psykopaatti-yrtysjohtajapirulainen; siis menestyjäaineksesta tehty moraaliton pentele. Lou suoltaa suustaan bisnesjargonia ja menestymiskikkoja, säteilee dynaamista johtajuutta ja riistää häikäilemättä kaikkia ympärillään olevia. Loulle ihmiset, niin elävät kuin nuo tuottoisat, ihanat kuolleetkin, ovat vain ponnahduslautoja tiellä menestykseen. Lou on sisäistänyt verkon bisneskurssien opit niin hyvin, että yritysvaltaukset ja kilpailun eliminointi saavat hyvin konkreettisia ilmaisumuotoja, kun pilottilasien takana hymyilevä liehuletti pistää tuulemaan ja ottaa mitä tahtoo. Kyytiä saavat muut uutiskuvaajat, poliisit ja Loun kuvamateriaalia ostava uutistoimittaja Nina (Rene Russo). Kaikessa häijyydessään Lou on oman aikamme ja yhteiskuntamme tuotos ja koko elokuva mikrokosmostason kuvaus laajemmasta kilpailukeskeisestä ja kyynärpäätaktiikkaa suosivasta suoritusyhteiskunnastamme. Juuri tämä on nähdäkseni Nightcrawlerin vahvuus. Se ottaa rohkeasti bisnessatiirin ja yhteiskuntakritiikin elementit ja siirtää ne kaikkine kieroiluineen ja moraalittomuuksineen katutasolle, pois yritysten ja pörssin toimistokortteleista. On hupaisaa ajatella, että Lou, jonka toimintaa voisi pitää tuomittavana, voisi hyvin istua suuryrityksen johtokunnassa ja olla ylistetty talouselämän toimija eikä halveksittava kameran takana heiluva katusosiopaatti.
Elokuvan keskeinen sisältö pyörii vallan, median ja totuuden vääristelyn ja dramatisoinnin piirissä. Kaikkialla ruutujen hehkussa kerrotaan tarinaa, jonka keskiössä on katkotuin kurkuin katua koristen juokseva nainen tai muu karmea, mieluiten hyvätuloiseen valkoiseen asujaimistoon kohdistuva tragedia. Katsojaluvut ovat totuutta tai yksityisyydensuojaa tärkeämpiä. Ammattietiikasta ja journalismin pelisäännöistä muistuttavat haukutaan pystyyn. Parituntisen kestonsa aikana Nightcrawler onnistuu käsittelemään lukuisia painavia teemoja, muttei kuitenkaan heristele sormea tai alleviivatusti moralisoi. Kamera lähinnä seuraa henkilöiden edesottamuksia Los Angelesin yössä -ja taitavasti seuraakin. Nightcrawler on ulkoasultaan todella kaunis elokuva. L.A. sykkii valojen virtana, öisissä kuvissa on pehmeää, kohisevaa rakeisuutta ja silmiäraastavaa kontrastia pimeyden ja yöryömijöiden kuvausvalojen välillä. Käsivaratyöskentelykin on harvinaisen onnistunutta ja rauhallista ja tarjoaa katsojalle sekä elokuvallista että hahmojen, siis freelancereiden, näkökulmaa. Parhaimmillaan Loun kameran läpi kuvatut otokset ovat päätähuimaavan hienoja ja korostavat miehen irtonaista, etäistä asennetta ja katsantokantaa maailmaa ja kanssaihmisiään kohtaan.
Nightcrawler on ehdottomasti vuoden parhaita trillereitä. Se on tyylikäs, hauska, satiirinen, inhottava, taitavasti ohjattu, ammattimaisesti kuvattu ja erinomaisesti näytelty elokuva, joka pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja tarjoaa katsojalleen todella hyvät kyydit. Se luo silmäyksen maailman jossa verivirta on kassavirtaa ja vain seuraavalla otoksella on väliä. Nightcrawler on ehdottomasti katsomisen arvoinen, viiltävän osuva ja viihdyttävä kuvaus sensaatiohakuisuudesta, ahneudesta ja amerikkalaisesta unelmasta.
