Kapteeni Richardson (Gable) oli sukellusveneen tiukka ja kunniahimoinen kippari. Hän toimii nyt pöytähommissa laivastossa menetettyään sukellusveneensä ja osan sen miehistöä taistelussa Japanin laivastoa vastaan tyynellämerellä. Istuessaan tylsistyneenä pöytänsä takana hän kuulee että alueella, jossa hän itsekin menetti aluksensa, on upotettu myös muita amerikkalaisten sukellusveneitä poikkeuksellisen paljon. Samalla hän saa tilaisuuden palata pahamaineiselle merialueelle uuden sukellusveneen kipparina.
Uuden sukellusveneen komentoonotto ei kuitenkaan suju ihan noin vain, koska miehistö oli jo keskuudestaan valinnut uuden kipparin, luutnantti Bledsoen (Lancaster), eikä hänen yllätyskorvaajallaan tule olemaan helppoa, varsinkaan kun järjestää miehilleen järjettömiltä tuntuvia harjoituksia aamusta iltaan. Harjoitusten erikoinen syy selviää kuitenkin aikanaan miehistölle, samoin kuin syy siihen, miksi Richardson todellisuudessa halusi takaisin sukellusveneen ohjaimiin. Syy ei ehkä ole ihan sellainen kuin mitä miehistö odotti, mutta kippari on aina kippari, eikä hänen sanaansa aseteta kyseenalaiseksi ilman seuraamuksia.
Elokuva on varsin mallikas sotaelokuva, eikä siitä varsinaisesti puutu mitään, ellei puutteeksi lasketa värejä, elokuva on nimittäin mustavalkoinen. Erikoistehosteet eivät luonnollisestikaan 45 vuotta sitten olleet ihan samaa luokkaa kuin nykypäivänä, joten filmauksissa käytettyjen pienoismallien käyttäytymiseen uima-altaassa ei kannata kiinnittää liian paljon huomiota. Ihan mukava sotapätkä siis, jossa ei turhaa mässäillä verellä eikä surkutella ihmiskohtaloilla, kuten elokuvan valmistumisen aikaan oli tapana. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa nykyaikaiselle katsojalle mitään varsinaisesti uuttakaan, kaikki on jo nähty joko elokuvassa U-96 tai U-571, mutta on hyvä pitää mielessä mikä näistä kolmesta elokuvasta on tehty ensin.
