Likaisen tusinan (Dirty Dozen, 1967) ja Kohtalokkaan tapaamisen (Kiss Me Deadly, 1955) elokuviksi luotsannut Robert Aldrich ei olisi voinut onnekkaampi olla. Jäpikkä sai yhteen ja samaan leffaan kaksi ikääntynyttä, mutta osiinsa oivallisesti marinoitunutta leidiä. Vaikka studiopomoilla olisi ollut miten kiinnostusta vain kuvaamiseen nuorten tähtien kanssa, ei mikään voita iän tuomaa kokemusta. Kun nahka on jo poimuilla ja selluliitti löllöttää strategisesti epäkiitollisilla leveysasteilla, voi siitäkin ottaa ilon irti ja panna itsensä kunnolla peliin perusteellisen kiihkeässä trillerissä.
1930-luvulla itsensä läpi lyönyt Bette Davis oli kulisseissa lohikäärme, jota vastaan superblondi Marilyn Monroe kävi kauhusta kankeana elokuvan Kaikki Eevasta (Alla About Eve, 1950) kuvauksissa. Joan Crawford oli Davisia pari vuotta vanhempi säärekäs klassinen kaunotar, joka aloitti uransa tanssilla ja päätti sen valitettavasti 1970-luvulla vodkalla. Kumpikaan ei Hollywood-huhujen mukaan toisistaan erityisesti pitänyt, mikä tekee tästä kahden naisen psykologisesta trilleristä maukkaan jännittävän. Davis nähdään Crawfordin pikkusiskona, Crawford pikkusiskonsa raajarikkona vankina. Toisaalta kumpikin on kiinni toisissaan raskailla henkisillä teräsketjuilla. Kumpikin on saanut hetkensä viihdeteollisuuden loistossa, ja myös menettänyt ne. Enää parilla ei ole kuin toisensa, kuolettavien muistojen täyttämä talo ja näivettynyt unelma comebackista.
Siinä missä Bette Davis on vaaleassa peruukissaan kuin Shirely Templen ikäloppu kauhuversio (liioittelun makua?), Joan Crawford näyttää edelleen lähes lumoavan kauniilta korkeine poskipäineen. Aldrich käyttää ristiriitaa tehokkaasti tarinan hyväksi. Pientä Baby Janea esittävä Julie Allred on niin ikään nappivalinta, jonka ulkoisesti isintyttömäinen herttaisuus muuttuu ammattilaisten käsissä hämäävän helpon oloisesti ei-toivotun lihalliseksi aaveeksi. Koko elokuva on täynnä niin vahvasti elettyjä performansseja, että sen unohtaminen heti oitis viimeisen kuvansa jälkeen on sula mahdottomuus. Klassikkohan tämä raina on.
Vaikka Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Pyörii lähes yksinomaan Hudsonin näyttelijätärsisarusten talon hämyisissä nurkissa, on tuo ahdas maailma riittävän suuri heidän tarinaansa varten. Näin katsojan on helpompi eläytyä kummankin päähahmon tuntemuksiin. Mieskatsojaa tosin on varoitettava elokuvan olevan hänelle ehkä liiallisen painostava ja raju kokemus. Varsinkin lopun hiekankarhea äärettömyys voi jähmettää mielen pitemmäksi aikaa kysymysmerkin muotoon.
