Jake Gittes (Jack Nicholson) saa asiakkaan. Kyseessä on Julius Berman (Harvey Keitel), jonka lempinimi on myös Jake ja tämä epäilee vaimonsa, Kittyn (Meg Tilly) pettävän häntä. Niin myös on ja sen lisäksi petoksen miesosapuoli on Juliuksen työtoveri. Seuraa veriteko ja juttu ilmenee monisyisemmäksi ja mutkikkaammaksi kuin se vaikuttaa ja haamu Gittesin menneisyydestä palaa kummittelemaan, mutta pääsee lopulta haudan lepoon. Soppaa sotkee paitsi jalkapuoli Escobar (Perry Lopez) myös edesmenneen osapuolen vaimo Lilian Bodine (Madeleine Stowe).
Robert Towne aikoi kirjoittaa trilogian Jake Gittesistä ja Los Angelesin kehitykseen liittyvästä korruptiosta ja väkivallasta. Aikaa on kulunut paljon, Roman Polanski ei ohjannut teosta. Jack Nicholson teki paitsi nimiroolin viisaampana ja kokeneempana Gittesinä myös ohjaa kokonaisuutta puhtaana draamana. Jatkumon tunne on vahva joka tapauksessa ja Townen kirjoituksessa ei varsinaisesti ole mitään heikkoutta. Ongelmana silti on tietyn brutaaliuden puute ja myöskään hyvää antagonistia ei ole mukana, mikä myös heikentää kokonaisuutta. Ohjaus silti toimii ongelmitta, vaikka mitään suurta loistokkuutta on turha odottaa.
Jack Nicholson johtaa kaartia varmalla karismalla ja hienoisella väsymyksellä elämään, mikä sopii mainiosti Gittesin hahmoon. Hän on nähnyt paljon vastenmielisiä piirteitä elämästä ja kohtaa ne passiivisen tehokkaasti. Hänellä on kuitenkin ylpeytensä ja arat kohtansa ja niihin ei nilkkimäinen etsivä Loach (David Keith) saa kajota. Harvey Keitel sinä toisena Jakena on koko elokuvan ajan epämääräinen hahmo. Hän vaikuttaa kiukustuneelta aviomieheltä, itsevarmalta roistolta ja lopussa juonikuvion alkaessa selvitä hänestäkin tuodaan esille parempia puolia ja motiiveja mutkikkaaseen käytökseen. Perry Lopez ja muut sivuroolit toimivat ongelmia aiheuttamatta ja öljykiho Earl Rawleyn (Richard Farnsworth) osuus jää omituisen ohueksi ja irralliseksi pätkäksi, vaikka hänelläkin on lusikkansa usean miljoonan arvoisessa öljysopassa.
Madeleine Stowe ja Meg Tilly toimittavat naiskauneutta petettyinä vaimoina ja ensiksi mainittu on se räiskyvämpi, lutkahtava tapaus jälkimmäisen ollessa se hiljaisempi hiirulainen, jossa kuitenkin on enemmän charmia. Molempien osuudet ovat kuitenkin selkeät kokonaisuudelle, vaikka loppu kärsiikin pahasta antiklimaattisuudesta.
Jos legendaarisen hyvä [movie]Chinatown[/movie] saa jatko-osan samoilta tekijöiltä se todistaa ohjaajan merkityksen elokuvan kokonaisuudelle. Nicholson korvaa Polanskin työn riittävällä taidolla ja Townen kynä on terävä, joskin liian innokas runoilemaan eikä näyttelijäsuorituksissa ole mitään. Silti se kova, tehokas sydän puuttuu ja kokonaisuus on vain hyvin tehty dekkari.
