Hyvä futismatsi on aaltoileva, jännittävä, eläväinen ja sisältää oikeaa taistelutahtoa, yllätyksiä sekä draamaa. Hyvä leffa sisältää usein hieman samanlaisia vivahteita, ja tarjoaa samanlaisia fiiliksiä kuin hyvä jalkapallopeli. Valitettavasti Peter Jacksonin odotettu elokuva Hobitti: Odottamaton matka, ei muistuta tällaista ottelua, vaan sen urheilulliseksi vastakohdaksi voisi mieltää jalkapalloilija Peter Crouchin. Molemmat ovat liian pitkiä, molempien kohkaaminen on tylsää seurattavaa eikä kummaltakaan löydy rotsista kovin montaa ratkaisumallia.
Huolimatta genrerajat ylittävästä avoimuudestani ja syvästä kiinnostuksestani kirjallisuuden klassikoihin, Tolkienin tuotanto ei todellakaan ole kuulunut suosikkeihini koskaan. Tarua sormusten herrasta onnistuin väkipakolla kahlaamaan toisen osan puoliväliin asti kunnes puuduin lopullisesti, Hobittia en ole koskaan edes avannut. Leffapuolelta LOTR-filmatisointien muistelu aiheuttaa lähinnä mielipahaa, itselleni ko. pläjäykset toimivat ainoastaan unilääkkeenä. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla kun astelin aamulla Hobitin pressinäytökseen, mutta lupaan ja vannon, että leffa on katsottu ja arvostelu kirjoitettu niin objektiivisesta näkökulmasta kuin vain mahdollista.
Tarinapuolella ei mitään uutta, vaan itse asiassa tuntuu siltä, että tässä myydään ihan samaa kamaa päivitetyssä käärepaperissa. Bilbo Reppuli on nuori, mukavuudenhaluinen hobitti (sellainen isojalkainen vähän surkean oloinen puolitoistametrinen pallokorva, jota muut rodut eivät tunnu ottavan vakavasti) joka lähtee hämmentyneenä pitkälle ja erittäin vaaralliselle ristiretkelle kotinsa menettäneiden kääpiöiden ja arvoituksellisen velhon, Gandalfin kanssa. Kapuloita rattaisiin heittää sitten iso joukko toinen toistaan visvaisempia örvelöitä, hirvelöitä ja muita rumiluksia, jotka tällä kertaa haastelevat kaikki naurunpyrskähdyksiä herättävää junttilontoota.
Kyseessä on siis ensimmäinen osa Peter Jacksonin uudesta Hobitti-romaaniin pohjautuvasta trilogiasta, ja tässä nyt on ihan perustavaa laatua oleva probleema. Kävin näytöksen jälkeen tarkistamassa kirjakaupassa epäilykseni todeksi: Alkuperäisteos on n. 300 sivuinen opus. Nyt se on muokattu kolmeksi palttiarallaa kolmetuntiseksi elokuvaksi, eikä matsku tunnu todellakaan riittävän. Odottamaton matka alkaa hitaasti, siis erittäin hitaasti, suorastaan hidastellusti. Eikä tahti siitä nopeudu, vaikka rytkettä ja taistelun melskettä onkin ympätty mukaan huomattava määrä. Rytmitys on aivan olematonta, draaman kaari jää torsoksi ja vähäinenkin jännitys lässähtää turhaan pitkittelyyn toistuvasti. Rivendell-skenen aikana nukahdin hetkeksi, oma kuorsaus herätti. Toimintakohtauksissa jahkailu vain korostuu, formula menee suunnilleen näin:
1. Kääpiöt, Gandalf ja Bilbo hiipivät metsässä.
2. Örkit tai muut klingonit hyökkäävät satapäisen armeijan kanssa.
3. Mahtipontinen musiikki säestää pakoa, tilanne alkaa vaikuttamaan epätoivoiselta, katsoja miettii jo, miten nuo tästä nyt selviävät ja…
4. Ratkaisun sijaan tilanne jatkuu, otetaan VIELÄ yksi helikopterista kuvattu pätkä, jossa päähenkilöt juoksevat karkuun ja vogonit tulevat ihan kintereillä CGI-susillaan ratsastaen.
Itse taistelukohtaukset ovat lopulta aika geneerisiä, eikä Jacksonin splattertausta ei paista läpi ollenkaan niin selvästi kuin viitekehys antaisi myöten. Päät lentelevät, jättitapparat ja sadan kilon nuijat mätkähtelevät vasten ruhoja, mutta kunnon roiskahduksia on ihan turha odotella. Kääpiöprinssi Thorinin ja Kalpean Örkin kohtaamisissa on jonkinlaista yritystä hieman 300-leffan tyyliin, mutta laihaksi jää anti lopulta noistakin. Myös päähenkilöt jäävät melko yhdentekeviksi ja yksipuolisiksi. Bilbo on oikeastaan ihan samanlainen kuin Frodo LOTRissa, Gandalfin hahmo on toki autoritäärinen ja jopa hauskahko, mutta ei ukkelista mitään uutta tässä selvitetä. Kääpiöiden skottiaksenttia ja barbaarileffoista etäisesti muistuttavaa toilailua on tavallaan hauska seurailla, mutta niin karikatyyrisiksi jäävät nämä suuret pienet soturit, että kun katselin leffan aamulla ja kirjoitan tätä illalla, ei noista muista enää muuta, kuin että ”yksi oli se äkkipikainen, yksi oli vanha ja viisas, yksi oli sellainen hurttia huumoria viljelevä, yksi oli läski ahmatti ja yksi tosi nuori ja aika tyhmä…” jne. Kääpiöiden bossi on myös niin Aragorn all over again, taustatarinaa, ulkonäköä, luonnetta ja jopa näyttelytyyliä myöten. Mistä päästäänkin siihen, että mitä ihmeen kääpiöitä nuo muka ovat?! LOTRien tuijottelusta on mulla vierähtänyt useampi vuosi, mutta ainakin muistikuvissa Gimli-kääpiö oli ihan oikeasti snadi äijä, hieman epäsopusuhtainen ja silleen. Nämä hilpeät veikot ovat ehkä hieman lyhyehköjä, mutta ihan normaalinnäköisiä janttereita anyway. Teknisesti leffa on tietysti huippuluokkaa. Kuva on kirkas ja terävä kuin haltiamiekan terä, ja uuden HFR 3D-tekniikan ansiosta kolmiulotteisuuskin on läsnä ihan kaikissa kuvissa selkeästi koko ajan. Mutta kun se nyt ei ihan riitä.
Ei siinä mitään, Tolkienin taruilla on äärimmäisen laaja fanipohja, hype leffan ympärillä on ollut valtavaa ja pläjäys on ihan varma yleisömenestys. Olen myös ihan varma, että kirjasta ja / tai ylipäätään aihealueesta diggailevat ottavat uudenkin trilogian riemusta kiljuen omakseen. Heille tässä on ykkösluokan filmatisointi rakkaasta aiheesta. Muille kuin edellämainituille ja popcornia mussuttaville teini-ikäisille, tai sen mielisille, blockbuster-rakastajille tämän tylsimyksen on vaikea kuvitella kolisevan. Jackson on tavallaan ihan taitava ohjaaja, jolle aihe on varmasti henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä toisaalta pehmittää kammottavaa rahastuksen hajua, joka uuden trilogian tiimoilta leijuu ilmassa, mutta toisaalta on kääntynyt leffaa vastaan ja syönyt siltä terän. Mukana on laatunäyttelijöitä, rajaton budjetti ja hurmoksellista seikkailua kiitettävä määrä, ainekset on sinällään kohdilaan. Väitän, että olisin diggaillut tästä huomattavasti enemmän, jos koko stoori olisi kerrottu tämän leffan puitteissa. Kolme tuntia on kuitenkin todella pitkä aika sisällöltään näin köyhälle leffalle, ja nyt vielä startti kestää, keskivaiheilla keskitytään epäolennaisuuksiin ja vaikka loppua ehtii todella jo odotella (ensimmäisen kerran kun olin ihan varma, että tämä nyt on se loppukohtaus, vilkaisu kelloon paljasti karun totuuden; oltiin vasta puolivälissä) se tulee silti vastaan kuin seinä. Mutta pitäähän lihavien tuottajasetien jostain repiä elantonsa, vai mitä?
PS. Miksi ne Kuninkaan paluussakin tyhjästä ilmestyneet, todella hajottavat jättikotkat oli pakko roudata tähänkin juttuun? Gaah.
