Villi joki mielletään usein huonohkoksi Syvä joki -kopioksi. Vaikka tämä hieman onkin kopioitu tuosta hienosta klassikosta, niin ei tämä silti mikään huono leffa ole. Syvän joen tapaan tässäkin lasketaan jokea pitkin, tällä kertaa tosin perheen voimin. Äiti, Gail (Streep), on kokenut veneihminen ja hän onkin työskennellyt joella oppaana, isä, Tom (Strathairn), on toimistotöihin tottunut työnarkomaani, ja perheen poika, Roarke (Mazzello), täyttä pian vuosia. Pojan syntymäpäivän kunniaksi lähdetään veneretkelle, jonne Tomkin päättyy pienistä työprobleemista huolimatta. Matkallaan he tapaavat kaksi mukavanoloista miestä, Terryn (Reilly) ja Waden (Bacon). Eihän veneretki ihan putkeen mene, mutta spoilerivaaran vuoksi lopetan juoniselostuksen tähän, etten aiheuta kennellekään latistunutta elokuvanautintoa.
Kauniit maisemat kohoavat taustalla ja koski jyllää nätisti siinä sivustalla. Draamana alkava elokuva alkaa vähitellen muuttua piinaavaksi trilleriksi, ei kuitenkaan yhtä piinaavaksi, kuin mihin Syvä joki pystyi. Leffa sisältää oikeasti katsojaa piinaavia kohtauksia, mutta ihan paita ei ole hiestä märkänä lopputekstien pyöriessä ruudulla. Mihinkään erikoiseen Villi joki ei pysty, mutta ihan kelpo seikkailujännäri on kuitenkin kyseessä. Pieniä kliseitä on sattunut matkan varrelle, välillä junnataan vähän paikallaan ja jotkut kohtaukset tökkivät ikävästi. Pienistä vioistaan huolimatta Villi joki kelpaa hyvänä viihteenä.
Näyttelijät ovat hyviä ja pläjäyksen voimapisteitä maisemien ohella. Meryl Streep ei tälläkään kertaa petä ja aliarvostettu lapsitähti Joseph Mazzello on myös hyvässä vedossa, vaikka ei ihan parhaimmassaan. Vähälle huomiolle jääneet, mutta kuitenkin loistavat näyttelijät John C. Reilly ja David Strathairn pistävät hekin peliin kelpo roolisuoritukset, vaikka Strathairnilta odotinkin vähän enemmän, mutta ihan hyvä suoritus nähtiin nytkin. Luontaisessa inhottavuudessaan Kevin Pekoni tekee jälleen kerran hyvää työtä, mutta ei kuitenkaan niin loistokasta, että muut jäisivät hänen varjoonsa.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on vähälle huomiolle jäänyt trilleri, jonka jaksaa katsoa läpi pariinkin otteeseen. Onhan tämä tyypillistä Hollywoodia, mutta ihan tyylikästä sellaista. Ohjaaja Curtis Hanson on vasta myöhemmillään ohjaustöillään (L.A. Confidential, Wonder Boys) saavuttanut ansaittua kunniaa, mutta eivät nämä hänen vanhemmatkaan ohjaukset (Käsi, joka kehtoa keinuttaa, tämä) ole mitään ihan kelvotonta tavaraa. Kannattaa tutustua, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.
