Andrew Braddock (Michael York) ajautuu pelastusveneellä saarelle joka on kaukana kaikesta ja sitä asuttaa tohtori Moreau (Burt Lancaster). Aika nopeasti tulee ilmi että Moreau tekee saarella omanlaatuisia kokeita joiden vähemmän onnistuneet tulokset asuttavat saaren viidakoita. Sanomattakin on selvä että työetiikan puutteella kerskuva tieteilijä joutuu omien inhimillisten tekopyhyyksiensä uhriksi ja ulkopuolinen Braddock pakenee kauniin Marian (Barbara Carrera) kanssa.
Don Taylor ohjailee leffasovitusta H.G. Wellsin pohdiskelemasta bioteknologian voimasta ja koska Allekirjoittanut ei ole lähdeteosta lukenut ei vertailua voi tehdä. Joka tapauksessa näennäisesti miellyttävä tutkija osoittautuu hillitysti pähkähulluksi ja jopa kaiken nähnyttä Montgomerya (Nigel Davenport) kuvottavaksi rääkkäriksi ja Moreaun luomukset tahtomattaan joutuvat tasapainoilemaan tietoisuuden ja viettien välillä. Tarkoituksettomat kokeet eivät ole johtaneet mihinkään ja niiden loppukin johtuu puhtaan hubriksen yliannoksesta. Mukavan trooppisessa miljöössä on onneksi hyviä maskeja ja eläinstuntteja.
Burt Lancaster on leffan hillitysti hullu tiedemies joka on kiistatta nerokas omalla alallaan, mutta tämän motiivit ovat puhtaasti viitteelliset. Nigel Davenport on kovapäinen apuri joka heristelee rivollia ja hörsii alkkomahoolia mielellään. Barbara Carrera on erinomaista silmänruokaa, mutta hänen tarinallinen merkityksensä on varsin lattea, joskin katsoja voi tehdä perusteltuja arvauksia. Michael York on jäyhä insinööri joka joutuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja on melkoisen tylsä tarkkailija.
Aihepiiri toimii ja toteutusta ei voi moittia, mutta tarina on sellainen joka vaatii pidemmän tarkkailuajan tai sitten eri kerrontavälineen. Tohtori Moreau keksi keinon tehdä, satuttaa ja parantaa ja antoi luomuksilleen Lait joita näiden pitää noudattaa, mutta epäonnistui niiden noudattamisessa itse. Nerokkuus biokemistinä (tai jotain) ei takaa sosiologista pätevyyttä ja em. tosiasia puri tohtoria istumalihaksiin.
