Valtava epäonnen pilvi lipui varjostamaan Terry Gilliamin uuden, upean elokuvan kuvaamista noin kaksi vuotta sitten. Hän sai kuulla yhdessä koko maailman kanssa hirveän uutisen; Heath Ledger on kuollut. Fantasia-mestari Gilliam on ennenkin kokenut kovia takaiskuja elokuvia työstäessään, mutta ei näin surullisessa ja vaikeasti käsiteltävässä muodossa.
Mitä voi tehdä, kun päätähti kuolee kesken leffan kuvausten? Monessa tapauksessa kyseinen tapahtuma olisi tappanut koko tekeleen, kun ohjaaja olisi lyönyt hanskat tiskiin ja luovuttanut. Onneksemme kyseisen elokuvan ohjaksissa toimi pohjattoman mielikuvituksen omaava Terry Gilliam.
Tohtori Parnassus (Christopher Plummer) on solminut sopimuksen itsensä paholaisen kanssa lähes tuhat vuotta sitten. Nyt paholainen (Tom Waits) vaatii takaisinmaksuna tohtorin tytärtä Valentinaa (Lily Cole) itselleen. Parnassuksella on omituinen kiertävä tivoli, joka pitkin siltaa vaappuessaan pysähtyy ja Valentina, yhdessä muiden tivolin työntekijöiden, Percyn (Verne Troyer) ja Antonin (Andrew Garfield), kanssa pelastaa hirressä roikkuvan Tonyn (Heath Ledger), josta tulee tivoliin uusi työntekijä. Yrittäessään pelastaa Valentinaa, hän joutuu katsomaan silmiin omaa valheista koostuvaa menneisyyttään.
Juoni on erittäin omituinen ja omaperäinen, mutta niin tietysti, kun ottaa huomioon kuka heiluu jokaisen pikku yksityiskohdan takana. Terry Gilliam ei ole tainnut ohjata ainoatakaan niin sanotusti normaalia elokuvaa, vaan kaikissa on jotain täysin käsittämätöntä ja outoa, jota minun aivoni eivät yksinkertaisesti kykene täysin sulattamaan.
Doctor Parnassus ei poikkea kyseisen asian suhteen muista näkemistäni Gilliamin elokuvista. Tunnelmaltaan se on yhtä unenomaisen epätodellinen ja tietyllä tavalla myös poliittisesti kantaaottava. Ohjaaja myönsi itse Tonyn esikuvan olevan Brittanian ex-pääministeri Tony Blair. Politiikkaa ja sen historiaa enemmän tuntevat huomaavat varmasti samoja piirteitä ja taipumuksia, mutta kaltaiseni kaduntallaaja hoksaa asian vain samassa etunimessä.
Monipuolisesta ja värikkäästä juonestaan huolimatta elokuva tuntuu paikoittain puuduttavalta. Se ei johdu kuitenkaan millään tavalla näyttelijöistä, sillä jokainen heistä omistautuu rooliinsa kunnioitettavalla intohimolla. Kuvankauniista Lily Colesta kuullaan varmasti vielä useaan otteeseen elokuvien saralla. Hänellä on merenneitomaisen ja nukenkasvoisen ulkoasunsa alla piileviä kykyjä, jotka hänen ensimmäisen suuren roolinsa myötä nousevat pinnalle.
Christopher Plummer tulkitsee Parnassuksen itsesäälin ja vanhuudenhöppänyyden alla piilevän syvän viisauden ihailtavasti ja Percyä esittävä Verne Troyer tuo kovasanaisuudellaan mukaan myös keventävää huumoria.
Sitten päästään Heath Ledgeriin. Mitä hänestä voi sanoa? Maailma menetti yhden sukupolvensa omistautuvimmista ja ehdottomasti taitavimmista näyttelijöistä. Täysi kunnioitus Heath Ledgerille siitä, että hän heittäytyi kaikkiin rooleihinsa niin intensiivisesti, suurella sydämellä.
Tony hahmona jää kuitenkin vaikeasti tulkittavaksi. Heath Ledgerin heikko fyysinen tila näkyy sydäntä särkevästi roolihahmon tulkinnassa; silmistä paistaa väsymys ja ahdistus silloinkin, kun hahmo ei niitä tunne.
Pääosin Tonyn epäselvyys johtuu kuitenkin siitä, että kaikki neljä eri tulkitsijaa esittivät häntä niin eri tavalla eri tilanteissa. Ulkonäön muuttuminen ei yllättäen tuntunut lainkaan häiritsevältä, vaan se sopi leffaan niin hyvin, että sen olisi voinut luulla kuuluvan alkuperäiseen juoneen. Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell ovat kaikki suhteellisen pienessä osassa, jälkimmäinen minun onnekseni näistä isoimmassa.
Odotin The Imaginarium of Doctor Parnassusta kiinteästi yli vuoden ajan. En pettynyt vaikka odotukset olivat luvattoman korkealla, mutta poistuttuani täpötäydestä teatterista, minusta tuntui, että olin nähnyt ihan eri elokuvan mitä alun perin menin katsomaan.
Oma mielikuvitukseni teki siinä tepposet ja loi odotellessaan liian vahvan kuvan siitä, mitä tarina todella sisältäisi. Täysin erilainen mielikuvitus estää minua luultavasti siis ymmärtämästä Terry Gilliamin paatunutta ja kummaakin kummempaa mieltä.
Lopulta tämä jää mieleen ennen kaikkea Heath Ledgerin viimeisenä elokuvana, joka onneksi antoi hänen arvoisensa kunniakkaat jäähyväiset.
