1960-luvulla pukattiin ulos käsittämätön määrä suuria sotaspektaakkeleita, jotka tehtiin sen ajan mittakaavalla suurella budjetilla ja aikansa tähtinäyttelijöillä. Useat näistä pläjäyksistä olivat nk. korkkarileffoja, joissa riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hurttia huumoria ja konnille annettiin kyytiä. Osasta näitä pläjäyksiä muodostui timantinkovia klassikoita, joihin ajan hammas ei pure, ja joita katsoo paljon mieluummin kuin kaikenmaailman sotamiesryaneita. Esimerkiksi Likainen tusina, Panssarikenraali Patton ja Navaronen tykit ovat äijäelokuvan riemuvoittoja. Osa näistä korkkarifilkoista oli ihan jees-kamaa, kuten jumalattomalla tähtikaartilla varustettu megarymistely Yksi silta liikaa, ja osa sitten taas aikalailla hätäseen väännettyä tuubaa, jollaisia mahtuu 13 (likaiseen) tusinaan.
Hitler päättää, että yksikään liittoutuneiden sotilas ei tahraa jalallaan pyhää maata. Niinpä wehrmacht saa taas puolustaa henkeen ja vereen erästä kaupunkia, ja oikeammin kaupunkiin johtavaa siltaa, jotteivät liittoutuneiden joukot pääsisi rynnimään yli Reinin. Alkaa armoton taistelu, jossa ihmishenki ei paljoa paina.
Valitettavasti Viimeinen silta yli Reinin ei tarjoa minkäänlaista elokuvaelämystä. Katsominen ei suinkaan ole mitään tuskaa, ja kyllä pläjäyksen nyt kerran pällistelee, mutta mitään erikoista tai ennennäkemätöntä filmissä ei kyllä ole. Äijäfiilistelyä, räjähdyksiä, kohtalaisia näyttelijäsuorituksia ja räimettä löytyy kyllä, mutta valitettavasti löytyy myös kliseitä, ennalta-arvattavuuksia ja junnaava käsikirjoitus. Elokuvan dramatiikka on väkinäistä pakkopullaa, ja yllättävän vähäinen huumori saa parhaillaan hymähtämään. Kyseessä ei ole mikään surkea elokuva, muttei missään nimessä hyväkään. Ulkoisesti ihan komea, mutta sisältö ja se jokin puuttuvat. Vähän kuin kreikkalainen salaatti ilman fetajuustoa, tahi saksalaiset nahkahousut ilman hapankaalia.
