Jos Peter Jackson saisi tilaisuuden filmata Sormusten herran joskus vuosien kuluttua uudelleen, siitä tulisi hänelle ehkä samankaltainen projekti kuin Kymmenestä käskystä Cecil B. DeMillelle. DeMille nimittäin teki ensimmäisen versionsa käskyistä jo vuonna 1923. 1950-luvulla, uransa ja elämänsä iltapala-aikaan, DeMille päätti matkata menneeseen uudelleen ja näyttää olevansa yhä dynamiittia. Hän otti riskin huolimatta siitä, että moni ns. neuvonantaja piti Raamatusta revittyjä aiheita tuolloin(kin) kankeina ja hankalina toteuttaa. Ja pah, 1956-versiosta tuli luultavasti DeMillen suurin maanpäällinen show. Sen Technicolor-värit leiskuvat niin vetovoimaisesti, että elokuvan sanotaan pituudestaan huolimatta olevan vieläkin suosituimpia ohjelmia jokaisella tv-esityskerrallaan.
Kymmenen käskyn keskeisin hahmo on Mooses (Heston), joka – kuten ainakin kaikki uskovaishihhuliinit tietävät – on eri jannu kuin Paavo Lipponen. Tämä alkuperäinen Mooses, orjan lapsi, oli menettää henkensä jo rintaruokintaiässä, sillä hänen syntymämaansa isopamppu faarao määräsi orjuuttamansa kansan paaperot tapettaviksi. Mooseksella oli onnea – hän kulkeutui sattumalta egyptiläiseen hoviin ja kasvoi siellä – prinssinä. Koska Mooses oli isäpuolensa suosikki ja kuitenkin siis vain ottopoika, isänsä poika Ramses (Brynner) ei prinssiveljestään innostunut. Ramses jäi orjanpojalle kakkoseksi myös naisjutuissa. Kuten raamatunselaajat tietävät, Mooses joutui lopulta lähtemään pyramidimaasta. Hänen nimensä pyyhittiin pois hovin historiasta, mutta raapustettiin Vanhaan testamenttiin. Mossen myöhemmät vaiheet olivat varsin fantastiset. DeMillen tehosteporukka onkin tehnyt kovasti töitä niiden saattamiseksi selluloidille (efektit myös palkittiin Oscarilla).
Vaikka Kymmenen käskyä on 1950-luvun puolivälistä, sen kuvat ovat edelleen vaikuttavia. Eräs syy tälle lienee se, että DeMille tykkäsi käyttää apunaan vanhaa maalaus- ja veistostaidetta kohtausten luonnosteluvaiheessa. Siitä on myös haittaa. Nykykatsojaa saattaa vaivata näyttelijöiden asettelu teatraalisiin ryhmiin ja asentoihin. Aihepiiri on toisaalta sellainen, että tällaisen ”poikkeavan” esitystavan voi tekijöiltä myös sallia. Mukana on kuitenkin niin paljon vankkoja ammattilaisia, monia sellaisiakin, jotka olivat työskennelleet DeMillen kanssa vuosia, että jollakin tavoin juhlavaksikin miellettävä teksti ei kuulosta ja näytä turhan puuduttavalta. Chalton Heston suoriutuu tässä mielessä ensimmäisestä suuresta uskonnollishistoriallisesta roolistaan kunnialla. Hänen Mooseksensa (ja Jumalansa, Heston nimittäin toimi myös elokuvan Jumalan äänenä) on hillitty sankarihahmo, joka ei ehkä pussaa, mutta puhuu sitäkin paremmin. Mooseksen vaimona nähtävä De Carlo on kyvyiltään tasavertainen Hestoniin verrattuna.
Jos elokuvasta halutaan kaivaa ylivoimaisesti paras performanssi, sen antaa tiukkailmeinen Yul Brynner Ramseksena. Valitettavasti sekä Hestonin että Brynnerin taakkana on heidän ulkonäkönsä. Hestonin maski muuttuu yhä naurettavammaksi, mitä pitemmälle elokuva etenee. Brynnerillä taas on yksinkertaisesti vain niin himskatin loistelias body, ettei hänen taituruutensa ehkä näy sen läpi.
Kymmenen käskyä on komea teos. Se on aikansa tuote, mutta myös pitkäikäinen uskonnonhistorian peruspaketti. DeMille on vielä pappanakin onnistunut kyhäämään leffan, joka aihepiiristä huolimatta ei kuole saarnaavuuteen.
