Alkukohtauksessa Daugherty Cityn pankkiin talletetaan valtava summa rahaa. Luonnollisesti ne pihistetään, mutta ne löytyvät pian Sabatan (Lee Van Cleef) toimesta. Tällä teolla musta-asuinen, haukansilmäinen ja kotkannenäinen pyssymies hankkii itsensä riitaan ryöstön järjestäneen isokiho Stengelin (Franco Ressel) kanssa. Onneksi Sabatan ei tarvitse kohdata kaikkia riesoja yksin, sillä apuna on sisällissodan veteraani Carrincha (Ignazio Spalla) ja tämän puhumaton kaveri Indio (Aldo Canti) ja osapuolien välissä tasapainottelee Banjo (William Berger). Luonnollisesti Sabata laittaa konnan suunnitelmat pilkkeiksi ja konnan itsensä monttua täyttämään. Juonessa ei siis ole mitään ihmeellistä, mutta miellyttävän ankea spagettiwesternin miljöö ja värikäs henkilögalleria pitää tarinan mielenkiintoisena ja toiminnassa ei säästellä.
Gianfranco Parolini ohjaa englannistetyllä nimellä Frank Kramer ja vaikka (luonnollisesti) jää genren mestariteoksista kauas taakse ei [I]Sabata[/I] ole heikko elokuva. Kuvasto on komeaa, lavastuksessa ei ole mitään mätää ja meininki asianmukaisen tylyä. Tuntuu siltä että lähes kaikki westernin perinteiset kliseet olisi otettu mukaan, mutta ne jostain syystä eivät ole latteita kliseitä, vaan viihdyttävän tuttuja ja toimivia ratkaisuja. Sankari on luonnollisesti ylittämätön pyssymies, kulturellisti esiintyvää roistoa kiinnostaa maakeinottelu ja sankarin apureilla on oma erikoisosuutensa hoidettavana. Mukana on luonnollisesti palkkatappaja Sharky (Marco Zuanelli) joka palkataan poistamaan kulueräksi muodostunut Sabata yhtälöstä. Ainoana tärkeänä naisroolina on luonnollisesti vähemmän hyveellinen Jane (Linda Veras).
Lee Van Cleef on kuin räätälöity nimirooliin. Hänessä on tyyliä ja arvokkuutta, mutta näiden vastapainona on myös röyhkeää opportunistia ja klassista ahneutta. Franco Ressel tämän vastapainona on hyytävä ja vastenmielinen roisto jolla kuitenkin on ilmiselvää pahansuopaa oveluutta häikäilemättömyytensä lisänä.
Ignazio Spalla ja Aldo Canti muodostavat hienon duon Sabatan tueksi. Äänekäs ja öyryävä Carricha heittää törkyjuttua ja tämän vähäpuheinen kaveri toimii hiljaisena tukipilarina, joka kuitenkin liikkuu akrobaattisen kauniisti. William Bergerin tulkitsema Banjo on loistava, epämääräinen antisankari elokuvaan minkä varsinainen sankari on ahne opportunisti. Tämä banjoa luritteleva kelmi kuitenkin ilmaantuu lähes kaikkiin tilanteisiin tavalla tai toisella heittämään repliikkiä. Linda Veraksessa silmä lepää ja tämä toimii mainiosti näennäisesti puolueettomana hahmona.
Lopputulos on tyylikäs ja viihdyttävä spagettiwestern. Mitään genreä mullistavaa ei luvassa ole, mutta karismaattisten näyttelijöiden tulkitsemat värikkäät henkilöhahmot takaavat kiinnostavuuden pysyvän koko ajan plussan puolella. Toteutus on myös hyvä, joten siltäkin osin moitetta ei ole annettava. Ainoastaan ajoittain tökkivä dubbaus iskee silmään, mutta sen sietää.
