Against The Dark on niin kummallinen sillisalaatti, että en muista ihan vastaavaa vähään aikaan nähneeni. Postapokalyptisessä maailmassa tapahtuvassa filmissä seurataan tavallaan kahta toisiinsa kytkeytyvää tarinaa; ensiksi on joukko toisilleen enemmän tai vähemmän entuudestaan tuntemattomia perusjamppoja, jotka yrittävät ilman aseita ja mainittavia erityistaitoja selviytyä ulkona odottavaan, armeijan tarjoamaan turvaleiriin verenhimoisten mutanttivampyyreiden kansoittamasta sairaalarakennuksesta. Tätä possea seuraillessaan leffa on kuin mikä tahansa muukin 2000-luvulla kuvattu halpiskauhupätkä, ja pelaa kaiken äkillisten säikäytysten varaan.
Sitten on itse poninhäntäpotkija Steven Seagalin johtama puolustusministeriön erikoisryhmä, ”Metsästäjät”, jotka samuraimiekoin, katkaistuin haulikoin ja konepistoolein lahtaavat vampyyriolioita siinä samassa sairaalassa, ja tätä dadaistista juonta kuvatessaan pätkä yltyy splätteriä ja normaalia Seagal-aikido-turparalli-tyyliä yhdisteleväksi ultraväkivaltaiseksi actionkimaraksi. Pätkä on vuodelta 09, ja Seagal oli näemmä taas sitä kuvatessa melko tukevassa kunnossa, mikä valitettavasti tarkoittaa useimpien painikohtausten ulkoistamista Seagalin 30 vuotta nuoremmalle sotilaskaverille. Ei se mitään, ukkeli suoriutuu mätkinnästä hyvin, Stiiveni kärisee niin käsittämättömän huonoa filosofista läppää ja näyttää coolilta miekkansa kanssa että hyväksyn tämän ratkaisun. Ja pääseehän se itsekin lopulta tietysti haalarihommiin.
Yhtään sellaista sopivan itseironista asennetta tästä nyt on turha odottaa, jossain todellisuusharhassa piehtaroidessaan Stiiven ja kumppanit ovat vissiin kuvitelleet tekevänsä oikeasti tyylikästä ja jännää genresekoitusta, mutta sellaista hakeva katsoja tulee kyllä pettymään. Against The Darkin vahvuus on sadoista ja tuhansista kliseistä, epäloogisuuksista ja huonosta näyttelystä ammennettavassa tahattomassa huumorissa, runsaassa goressa ja Stiivenin yrmyilyssä, eikä missään muussa. Vampyyrizombieista ei ihan ota selvää, mitä ne lopulta ovat. Suurin osa otuksista on vain raivon vallassa verta jaagaavia örvelöitä, jotka murisevat, kuolaavat ja repivät ihmislihaa vihan vimmalla, mutta yhtäkkiä tadaa, yksi örkki alkaakin puhumaan ja kertoo ihmisille ”rotunsa” kehittyvän ja blaablaablaa. Näitä mörköjä kuvatessaan elokuva yltääkin hienoimpiin wtf-hetkiinsä. Meille tarjoillaan mm. vampyyriksi muuttuneelle lapselleen ihmisiä syöttävä lääkäri, sekä verensä sivistyneesti kahvikupista nauttiva hirviö. Samalla yritetään moneen kertaan pähkäillä, josko muuttuneessa maailmassa ihmiset sittenkin olisivat monstereita, ja verta janoavat hirviöt uusi enemmistö ja hallitsijarotu. Hohhoijaa.
Jos ihan objektiiviselta pohjalta katsotaan, Against The Dark ei ole hyvä kauhuelokuva, ei hyvä toimintaelokuva, eikä todellakaan kovin hyvä elokuva. Se ei edes käy campista, sillä sellaiseen se on aivan ”2000-lukulainen” ja ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jotain roskaista charmia tässä lihapullamaisen Stiivenin horrorkohkauksessa kuitenkin on. Pisteet saattavat tuntua jopa yliampuvilta, mutta ei minulla ollut tylsää tämän leffan aikana, sain muutamat oikein makoisat naurut ja uskon katsovani pätkän jopa joskus tulevaisuudessa uudelleen. Tällä kertaa näin. Ja hei, vanha lainalaisuus koskien Seagalin tuotoksia meni muistaakseni näin: mitä pitempi poninhäntä, sen parempi leffa. Ja tällä kertaa on taas takamelalla mittaa!
