Al Roberts (Neal) on epäonninen kapakkapianisti New Yorkissa, joskin tyttöystävä Sue (Drake) helpottaa elämää. Sue muuttaa Los Angelesiin etsimään parempaa elämää ja Al lähtee hänen peräänsä liftaten. Onni vaikuttaa hyvältä hänen saadessa kyyden Charles Haskellilta (McDonald) joka on vedonvälittäjä, kelmi ja varoittaa eräästä toidella häijystä naisesta jonka hän kohtasi ja muutenkin Haskell on ystävällinen ihminen. Onni kääntyy huonoksi Haskellin menehtyessä yllättäen ja Alin vielä saadessa vahingossa tilanteen näyttämään murhalta, joten paniikissa ei auta muu kuin jemmata kalmo piiloon, ottaa auto ja yrittää olla Haskell. Se onnistuu Kaliforniaan asti, mutta siellä Al ottaa kyytiin liftarin, Veran (Savage) joka on juurikin Haskellin mainitsema häijyläinen. Tilanne kääntyy todella pahaksi ja pahemmaksi se kääntyy taas uudesta virheestä joka johtaa uuteen ruumiiseen ja paiskaa Alin lopullisesti vinoreitille.
Film noirin klassikoihin lasketaan tämä 1945 valmistunut halpis. Nopeasti kuvattu, karkeasti lavastettu ja visuaalisesti konstailematon pläjäys on huonon onnen huipentuma. Elämän murjoma pessimisti huomaa että pohjan alla on vielä enemmän tilaa vajota ja se yksisuuntainen alas menevä matka ei ole pelkästään nopea. Se on kiihtyvä.
Tom Neal huono-onnisena Alina on sopivan epäonninen ja karkea tyyppi noirin epäonniseksi ja hyveelliseksi sankariksi ja varsinaisen roistoroolin vetää Ann Savage pirullisena femme fatalena joka rosoisesta olemuksestaan huolimatta on kaunis ja karismaattinen. Hän vain sattuu olemaan niskan päälle, joten voi kaikessa rauhassa kiristää, uhkailla ja kiskoa viinaa urakalla ja jättää hienovaraisemmat konstit käyttämättä koska tarvetta ei ole.
Kokonaisuus on tyly, hienostelematon ja karhea kuvaus huonosta onnesta mitä seuraa pahempi onni minkä perässä tulee pahin onni ja sitä taas seuraa peruuttamaton ylikatastrofi. Tarina kuitenkin tuntuu loppuvan kesken, mutta hätäisestä lopusta huolimatta kokonaisuus pysyy kasassa eikä edes rakoile liikaa.
