Elokuvamaailman seksisymbolit, superstarat Julia Roberts ja Brad Pitt, treffaavat ensikertaa Gore Verbinskin ohjaamassa lepsussa rikoskomediassa, jossa metsästetään arvokasta antiikkipistoolia. Pippurina muuten niin laimeassa meksikolaissopassa on Sopranot tv-sarjan myötä näyttelijöiden ykköskaartiin noussut James Gandolfini.
J.H. Wymanin rustaama The Mexican on Sam Peckinpahia imitoivalla toiminnalla ja räiskinnällä höystetty tuskastuttavan ylipitkä ja junnaava tarina vastoinkäymisistä, takaiskuista ja väärinkäsityksistä. Lajityypiltään elokuva on lähinnä eräänlainen sillisalaatti mustaa komediaa ja road movieta.
Leffan alkusoitossa pariskunta Samantha (Roberts) ja Jerry (Pitt) heräilevät vuoteestaan. Samilla on mairea hymy huulillaan. Syy ei suinkaan ole yölliset riennot, vaan tyytyväisyys hanipuppelinsa, hieman yksinkertainen Jerryn lupaukseen lopettaa kriminaalit vilunkipelinsä. Miehen suu on kuitenkin mutrussa ja otsa kurtussa, sillä lupaus on toteutettu vain teoreettisella tasolla. Jerryn mieltä kun askarruttaa muuan riskialtis keikka, jota hän ei tohtisi kaulimen pelossa mielitietylleen paljastaa, mutta pakko mikä pakko. Kaveri tunnustaa lupautuneensa vielä yhdelle keikalle ennen eläkkeelle vetäytymistä. Itse asiassa tilanne on laatuaan sellainen, että kieltäytymisestä tulisi kuula takakajuuttaan.
Temperamenttisella Samilla palaa käämit lopullisesti. Alkaa kauhistuttava sanasota ja irtaimiston viskonta, joka näytellään niin nolosti, että katsojalle nousee puna poskiin nousee ja silmiin valahtaa vesi. No, samassa rytäkässä nuorenparin tiet eroavat. Sam hyppää vihreään kuplaansa ja suuntaa kulkunsa kohti Las Vegasia. Jerry puolestaan lähtee pelko persauksissa keikalleen Meksikoon tehtävänään löytää ja salakuljettaa arvokas antiikkitussari rajan yli Kaliforniaan. Asetta, The Mexicania, jonka legendan mukaan uskotaan kantavan kirousta, hamuaa itselleen losangelesilaisen mafian kärsimätön kakkosmies Bernie Nayman (Bob Balaban).
Samin Vegasin reissu saa käänteen, kun kilpailevan mafian palkkatappaja Leroy (Gandolfini) sieppaa hänet saatavien vakuudeksi. Panttivankitilanteen edetessä Samilla ja Leroylla alkaa “yllättäen” synkata oikein mukavasti. Sam kehuu Leroyta komeaksi karjuksi ja natisee tälle tyypilliseen tapaansa ex-ukkonsa kelvottomuutta.
Jerry on tällä välin saattanut itsensä Meksikossa todellisiin ongelmiin: ensin tussarin luovuttaja kuolee tapaturmaisesti Jerryn syliin, sitten auto katoaa ja hetkeä myöhemmin passi. Hankaluuksia riittää myös niin ärhäkän kulkukoiran kuin hurjien banditojenkin kanssa. Lopulta tarina kuljettaa tähdet Meksikoon, jossa käydään perinteinen lopputaistelu ennen happy endiä.
Tosielämässä hyvät ystävykset Pitt ja Roberts kohtaavat toisensa The Mexicanissa ensikertaa valkokankaalla. Leffa lienee kaksikolta pelkkä välityö ennen parin seuraavaa yhteistä, Steven Soderberghin Ocean‚s Eleveniä, sen verran löysin rantein duo nimittäin esiintyy.
Pitt, joka parhaiten tunnetaan coolien jätkien (Fight Club, Snatch) ja komeiden poikien (Saanko esitellä: Joe Black) rooleistaan, tulkitsee poikkeuksellisesti luuseria. Jerry on dorka kaveri, joka tasapainoilee yksityisen- ja keikkaelämän aiheuttamien paineiden ristiaallokossa. Niin tyttöystävä kuin työantajakin olisi pidettävä tyytyväisinä ja tämä aiheuttaa sosiaalisilta kyvyiltään hieman vajaan Jerryn elämässä ristiriitoja. Pitt näyttelee osansa läpi tutun oloisena (rähjäiset retkut yllä, viikonvanha parransänki poskilla ja tukka ihanasti pörröllään) ja tutuin maneerein (laajat käsieleet ja ylinäytellyt tunnetilat). Näyttelijänä Pittin ongelma ei niinkään ole komeille jätkille tunnusomainen poseeraaminen, poskipäiden- tai vatsalihasten jännittely vaan pikemminkin yliyrittäminen. Pittillä kun on jälleen kerran niin kova tarve tulla tunnustetuksi näyttelijäntyöstään eikä ulkomuodostaan. Silmistä läpipaistavaa epävarmuutta on yritetty piilottaa aurinkolaseilla ja käsien ylimääräistä heiluttelua on tällä kertaa pyritty estämään sätkän sijaan astetta painavamalla rekvisiitalla eli paukkuraudalla. Mitään salkkari-tasoa hän ei kuitenkaan ole, vaan tuplasti saippuasarjojen paukapäiden veroinen tekijänimi.
Erin Brochovichissa elämänsä roolin heittänyt Roberts on puolestaan Samin nahoissa kuin sekoitus takavuosien naiivia Pretty Womania ja Pelikaanimuistioiden sisukasta, mutta epävarmaa tyttöstä. Osansa Roberts tulkitsee tasavarmalla rutiinilla, mutta mihinkään loistosuoritukseen hän ei tällä kertaa yllä – lieneekö siihen tähdännytkään.
Parasta koko elokuvassa on karismaattinen ja loistava James Gandolfini. Hän yhdistää roolissaan niin True Romance -elokuvasta tuttua nilkkiä (sitä, joka muksii Patricia Arquettea Safari Inn -hotellin kylppärissä) ja telkkarin Tony Sopranoa omalla erinomaisella ja uniikilla tyylillään. Ilman Gandolfinin ansiokasta roolisuoritusta olisin kävellyt leffateatterista ulos ennen puoltaväliä ja manannut rainan helvetin alimpaan kattilaan.
Leffan tuottajina ovat toimineet John Baldecchi ja Lawrence Bender, joista viimeksi mainittu on tuttu tapaus Tarantino-Rodriguez-askelilta. Ikävä kyllä The Mexicanissa ei ole hitustakaan elokuvien Reservoir Dogs, Pulp Fiction tai Hämärästä aamunkoittoon kaltaista särmää eikä henkilöhahmoissa syvyyttä. Myyttisen aseen historiaa kertaaviin, Fazerin el-pantera -karkkimainoksia muistuttaviin takautumajaksoihin on saatu hiukan imua – muilta osin juttu on tyhjyyttä koliseva tavanomaisuus. Tai suoraan sanottuna ehtaa pökälettä. Jos haluat käyttää leffailtaa varten varaamasi vapaa-ajan paremmin, mene katsomaan joku toinen raina (esimerkiksi The Mexicanin kanssa samana päivänä ensi-iltaan tullut Unelmien sielunmessu) tai kiipeä vaikka talosi katolle bongailemaan satelliitteja öiseltä tähtitaivaalta.
Tuukka Jäntti
