Mainittakoon heti aluksi, etten ole perehtynyt Silent Hill-nimiseen peliin. Kertoman mukaan se silti edustanee peliä, johon voisin tarttua, mikäli joutoaikaa kalenteristani löytyisi.
Silent Hillin alku on hiipivän tehokas. Aikaa hukkaamatta katsoja viedään keskelle Tilannetta. Huolestunut äiti (Mitchell) kiirehtää askeleitaan. On hämärää, eikä Sharonia (Ferland), hänen unissakävelevää tytärtään, näy missään. Kun lapsukainen on löytynyt, tekee äiti päätöksen isän (Bean) tietämättä. Äiti, Rose Da Silva, uskoo parantavansa tyttärensä, jos hän vie tämän siihen paikkaan, jonka lapsi unissaan mainitsee. Paikka on 1970-luvulla tulipalossa tuhoutunut Silent Hill. Mutta mitä siellä sitten on? Ilma täynnä tuhkaa, menneisyyden mörököllien vihaa ja maan alta kumpuavaa kuumuutta. Silent Hillissä yleensä pinnan alle piilotetut asiat räiskähtävät silmille kuin huolimattomasti puhkaistun paiseen mätä. Tai sitten eivät.
Tämänkin peliin pohjaavan elokuvan voi nähdä keskinkertaisena yrityksenä tuoda valkokankaalle tietokonepelissä hyvinkin toimineen juonen ja maailman. Möröt ja öttiäiset muuttuvat taso tasolta (~ kohtaus kohtaukselta) hurjemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ja niitä sitten paetaan ja eliminoidaan erilaisilla aseilla, joita voi löytää (~ päähenkilöä esittävä näyttelijä löytää) pitkin pelikenttää lojumasta. Pelin interaktiivisuus katoaa, sillä normaalileffan katsojalla ei ole kuin kaksi ”jännää” optiota tarjolla: elokuvan katsominen tai sen katsomatta jättäminen. Mutta Silent Hillin (siis elokuvan) kunniaksi on sanottava, että sen tunnelma oikeasti kiehtoo. Vähän samaan tapaan kuin mestari Tarkovskin Peilin tunnelma. Kun alkuperäisen pelinkään pääideana ei (ymmärtääkseni) ole kaiken vastaantulevan pilkkominen käteviksi siivuiksi tai kuutioiksi, elokuvassakin on vähän toisenlainen meininki. Se tuskin säikäyttää katsojalta missään vaiheessa nesteitä pöksyihin tai sydäntä kurkkuun, mutta jonkinlaista jännitystä katsomon ilmapiirissä voi tuntea.
Toinen kehaisun arvoinen seikka tässä rainassa on sen visuaalinen ilme. Aavekaupunkiin laskeutuva tuhka on kuin suurin hiutalein satavaa lunta. Kun tyttärensä avuksi kiitävä äiti kokee järkyttäviä, tuhkan putoilu rauhoittaa tilanteen kerta toisensa jälkeen. Kaupunkimiljöö on harmaassa hiljaisuudessa kylpiessään niin nautittava taidonnäyte lavastajilta, että sitä katselee mielellään. CGI-ökkömönkiäiset ja tulenleimahdukset eivät yhtä aidoilta näytä.
Elokuvan näyttelijät ovat rooleihinsa vähintään sopivia. Radha Mitchell, joka Pitch Blackissakin sai sännätä pakoon vaikka mitä hämäriä häijyläisiä, ei osassaan kovin montaa ilmettä pääse näyttämään, muttei ainakaan niitä surkeimpiaan. Timmiä moottoripyöräpoliisi Cybiliä näyttelevän Laurie Holdenin kera hänen Rosensa on sellainen liki ”tavallinen” reaalimaailman nainen, jonka ÄO on keskiverron paikkeilla ja toiminta ehkä miehisenkin katsojan paremmin ymmärrettävissä. Tämä on hyvä, sillä Sean Bean jätetään perheen isänä jokseenkin kädettömäksi. Lahjattomampi näyttelijä vaikuttaisi silti taatusti häntäkin nolommalta tyypiltä. Tässä rainassa kala-altaan komein vonkale ei tyttöfisua voikaan ehkä pelastaa, ja sen juonellisen katiskan sisässä Bean sitten sopivasti pyristeleekin.
Yhteenvetona, Silent Hill on aika onnistunut elokuva pelistä, vaikka sen maailman alkuperä pilkahteleekin välillä turhan selvästi leffan aikana esiin. Pelotteluraina se ei ole, vaan pikemminkin leppeätunnelmainen jännäri. Visuaalisesti kaunis sellainen.
