Tomppa (Samuli Edelmann) ja Krisu (Peter Franzén) ovat pari kelmiä Helsingin Punavuoressa ja ajankohta on 1960-lukua. Se tarkoittaa paikan olevan railakkaan rikollinen. Kunnianhimoa löytyy kaksikolta ja kovin ottein pimeän viinan kaupustelu otetaan haltuun. Bisnes kuitenkin kärsii lakimuutoksista ja moninaisten henkilökohtaisten kaunojen sekametelisopasta. Motivaatiotkin vaihtelevat eri koulukuntien retkujen välillä.
Aleksi Mäkelä ohjailee Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin faktaa ja fiktiota sekoittelevaa romaania. Tarinan rakenne ja henkilögalleria huomioiden Rööperi-leffa lainaakin kovasti rajuista ulkomaalaisista gangsterileffoista: niissä diilataan, muksitaan, tapetaan ja kaikki menee lopulta surkuhupaisen komeasti perseelleen. Jäljelle jää hyvistä bisneksistä ainoastaan haju ja ikävä muisto, joita journalistit ja myöhemmin elokuvaajat nokkivat ja sotkevat. Sovituksesta vastaava Marko Leino kirjoittaa aika hyvää ihmisdraamaa ja enemmän kuin hieman naljailevaa dialogia.
Samuli Edelmann aloittaa leffan koplan eteenpäin ajattelevana persoonana, joka tajuaa alkaa laajentaa bisnestä ja vielä loikata lailliseen liiketoimintaan, mutta menneisyyteen ja nykyhetkeen kahlehtivat siteet ovat sitkaat. Peter Franzén on huomattavasti näljäisempi kelmi, joka mieluiten pysyy samassa pikkugangsteroinnin silmukassa. Siinä seuraukset ovat ankeat. Kari Hietalahti on koplan lapsenomaisen traaginen jäsen, joka viihtyy vankilassa, ja Jasper Pääkkönen uutena pyrkyrinä huokuu niljaa koko olemuksellaan. Pihla Viitalalla on leffan ainoa huomattava naisrooli ja sellaisena silkkaa rautaa.
Pitkä kerronta-aika maalaa pienissä hetkissä koomisen ja suuressa mitassa traagisen tarinan huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Pienienkin roolien kohdalla roolitus on ehtaa rautaa. Kokonaisuuden dramaattinen kaari on melkoisen katkeileva, mikä nakertaa leffan mielenkiintoisuutta. Mutta erinomaiset näyttelijät elävissä rooleissa ja pääasiassa surkeiden ihmiskertomusten yhteissumma luo maukkaan annoksen tragediaa, mitä Koistinen (Juha Veijonen) saa useamman kuin yhden kerran setviä maailmankin muuttuessa. Realismin ja hyvän elokuvan risteyskohta on kapea. Rödbergenin asukeista kertova leffa ei osu sen keskelle, mutta johonkin se osuu ja se on kaikista tärkeintä.
