Animaation maailmassa Sinbad on vedenjakaja: oli kerran aika ennen Sinbadia ja sitten on aika Sinbadin jälkeen. Sinbadin katastrofia onkin näin jälkikäteen helppo selitellä ja taivastella. Jeffrey Katzenbergin pumppu oli jo vuosikausia kyennyt kilpailemaan tasaväkisesti Disneyn kanssa Hollywood-animaation piikkipaikasta. Sitten herra Kissavuori muisti Disney-vuosiltaan Aladdinin sivutuotteena syntyneen inspiraation samoista aihioista ammentavista Sinbad Merenkulkijan urotöistä. Eikä ajatus itämaisesta seikkailuelokuvasta perusteeton ollutkaan, etenkään Spiritin ja El Doradon taidonnäytteiden jälkeen. Katzenberg ei päätöksiä tehdessään tainnut ymmärtääkään pelaavansa uhkapeliä studionsa sekä koko taiteenlajin tulevaisuudella.
Alussa paha henki Eris varastaa Syrakusan kaupungista McGuffin-kirjan. Brad Pittin äänellä solkkaavaa Sinbadia syytetään varkaaksi, joten tämä lupautuu hakemaan taikakalun takaisin vaikka henki menisi. Syrakusan käskynhaltija ottaa lupauksen pantiksi itse syytetyn paikan, ja mikäli Merenkulkija ei saapuisi sovittuun aikarajaan mennessä kirja kainalossaan, sijaisen pää joutuisi Sinbadin sijasta pölkylle. Niinpä Sinbad siis kulkee meriä etsien McGuffinia sekä nujakoiden hirviöiden kanssa lunastaakseen ystävänsä vapaaksi. Ja kyllä hirviöiden kanssa muuten painitaankin: Sinbad onkin kuin sarja videopelipomoja.
Spiritin kohdalla mainitsin nätin käsinpiirretyn animaation lomasta pilkottavat karmeat tietokone-efektit. DreamWorks ei ottanut kritiikistä onkeensa, vaan tietotekniikan ihmettä hyödynnettiinkin Sinbadissa enemmän kuin koskaan: koko elokuvassa tuskin onkaan ihmisen näköelimille täysin siedettävää kohtausta. Silmäparkojen harmiksi kaikki vauhtiin tai toimintaan viittaava on menty turmelemaan rumilla efekteillä, ja koska Sinbad on pitkälti ”äksöniä”, ovat okuläärit koetuksella kuin Kellopeliappelsiinissa. Onneksi käsinpiirretty animaatio sentään on komeaa, erityisesti Erisin femme fatale -hahmo. Klassista animaatiota vain nähdään Sinbadissa aivan liian vähän.
DreamWorksin kultakauden elokuvaksi Sinbadissa pettävät niin tarina kuin esitystapakin: El Doradon reipasta ironiaa, Spiritin energiaa, Egyptin prinssin spektaakkelia tai edes kaksista draamaa ei Merenkulkijan McGuffin-metsästyksessä nähdä. Lähimmäksi viimeistä päästään kolmiodraamassa Sinbadin, käskynhaltijan ja jälkimmäisen kihlatun välillä. Ilmiselvänä draaman kaarena toimii renttumaisen Sinbadin kasvu kunnottomasta kelmistä lupauksistaan kiinni pitäväksi herrasmieheksi – kahden välillä tuskin eroa huomaa, niin hiuksenhieno kasvutarina kyseessä on. Pittin one-linerit sekä modernit kulttuuriviittaukset olisi voinut jättää leikkauspöydälle.
Sinbad teki mahalaskun teattereissa vetäen mukanaan limboon koko käsinpiirretyn animaation taidemuodon. Disneyn jatko-osat olivat halventaneet genren uskottavuutta, ja televisiotuottajien halpisleffat löivät lisää pökköä pesään, mutta Sinbad oli viimeinen niitti. Jälkiviisaana Sinbadin apokalypsi ei tainnut johtua kuin DreamWorksille poikkeuksellisen huolimattomasta toteutuksesta. Tähän mennessä Katzenbergin orkesterilla ei ollutkaan takanaan mainittavia epäonnistumisia, eikä Sinbadin jälkipyykin kaltaista sukupuuttoaaltoa osattu ennustaa markkinamiesten pahimmissakaan skenaarioissa. Yksi heikko lenkki oli kuitenkin lopulta tuhota koko mahtavan dynastian – ja tavallaan tuhosikin.
Sinbad on vain bad.
