Will Eisner ja Frank Miller ovat kaksi hyvin erilaista sarjakuvataiteilijaa. Miller muutti kaikki DC:een ja Marvelin hahmot realismin synkiksi kostajiksi, kun taasen herra Eisner loi 1940 -luvulla mainetta niittäneen kuolemattoman poliisin, joka piti huolta rakkaasta Centra Citystä. Frank Miller päätti tehdä Eisnerin kunnianosoituseksi elokuvan tästä etsivästä ja voisin sanoa, huonoista kritiikeistä huolimatta, että perin outo, mutta onnistunut teos.
“My city, I can not deny her. My city screams. She is my mother. She is my lover, and I am her Spirit”
Denny Colt, aka The Spirit on naisia pyörittelevä sankarikyttä, joka pitää otteessaan rakasta kaupunkiaan. Elokuvaa varten luotu Spiritin uusi vihollinen Octopus tahtoo itselleen Herakleen maljan, josta voi juoda verta, jonka avulla saisi kuolemattomuuden. Spiritin täytyy estää tätä saamasta maljaa. Spirit törmää matkallaan entiseen tyttöystäväänsä Sand Sarefiin, Octopusin hehkeään avustajaan Silken Flossiin, ja väistelemään kuoleman jumalatarta Lorelei Loxia. Kintereillä kulkee myös etsivä Dollanin tytär Ellen.
“Somebody find me a tie! I don’t care what kind, but by God, it had better be red! ”
Frank Miller päätti tehdä muutoksen alkuperäistä kohtaan ja hyvä niinkin. Uusi on aina parempi. Maailma on luotu graafisesti Sin City tyyliin, ulkoasu on mustavalkoinen ja näyttelijät sopivat elokuvaan jota kuinkin. Mutta pakkohan ne pienet virheet on mainita tässä seuraavaksi.
” I’m the Octopus, I got eight of everything ”
Jostain kumman syystä leffa ei sytyttänyt alussa kovinkaan paljon. Soppaan oli lisätty tomppeliarmeija kloonikätyreitä, Eva Mendezin takapuoli valokopiokoneessa ja tahallinen itseparodionti. Siinä olivat ne pikkuviat, joista elokuva kärsii.
Näyttelijät ovat melko hienosti leffassa mukana. Toista ei voi sanoa pääosan hahmosta Gabriel Machista. Miehen Spirit on tönkkö, pahasti lispaava ja liian tosissaan roolia tehdessään. Naisarmeija hoitaa homman kotiin. Scarlett ja Eva ovat kärkiniminä täydellisen kuumaa kamaa ja katsoja alkaa pikkuhiljaa pitämään näistä sulosääristä.
Mutta mutta, sitten tulee se elokuvan nimekkäin heppu. Itse Bad Motherfucker, Samuel L. Jackson. Mies vetää roolinsa niin yli, että voisi kertoa miehen heittävän tahattoman itseparodisen roolin. Samuel nähdään parittajan asussa kahteen kertaan, natsin asussa ja jopa samuraina. Jacksonin ylinäyttely on herkullisen hauskaa katsottavaa, eikä katsoja häpeä tätä, vaikka tämä jauhaa kananmunista naamallaan tai kissanpentujen kiduttamisesta.
Mutta ei sen enempää siitä herrasta. Musiikki pelaa kaikissa kohdissa ihan pätevällä tahdilla, eikä toiminnassa ja graafisessa tehostesirkuksessa ole mitään valittamisen sanaa. Miller on luova, visuaalinen, mutta hyvinkin pikkutarkka ja omintakeinen paikannäyttäjä.
The Spirit on näin pitkään kirjoittamastani arviosta huolimatta erittäin viihdyttävää katseltavaa. Yritys lähenee kasitasoa, mutta minun kohdalla kutostasolle mennään.
“What a fine detective. You followed the breadcrumbs right to us. “
