Kun 1990-luvun lopulla, uuden vuosituhannen sarastaessa, ilmestyi pieni sci-fi-raina nimeltä Matrix, en olisi itse osannut aavistaakaan millaisen vastaanoton se saisi. Kun näin sen ensimmäisen kerran, minusta se oli ihan mukavaa pari katselukertaa kestävää äksönhumppaa mutten olisi ikinä osannut arvata tällaista kulttipalvontaa sen osalle. Toki tietokonetehosteet ja hidastukset toivat oman hauskan lisänsä toimintaskeneihin mutta siinä kaikki. No, ilmeisesti minä olin sitten hiljaisen vähemmistön edustajaa sillä pätkää pidettiin mullistavana ja sitä ruvettiinkin plagioimaan jokaisessa Hollyhuttu-rainassa minkä kerettiin. Rahaa satoi tuotantoyhtiön kassaan ja katolilaisten pappien kaapuja alkoi täällä Suomessakin ilmestyä katukuvaan ja kouluihin. Vähän käheetä hei. Tottakai tälle piti saada jatko-osakin. Mutta olisi siihen voitu edes hiukan enemmän panostaa, ainakin sarjalle uskollisten fanien puolesta. Enkä nyt tarkoita tietokonetehosteita. Tai no, niitäkin. Hiukan.
Pläjäys jatkuu suoraan siitä missä ihan kohtalaisessa ykkösosassa jäätiin. Neo (Keanu Reeves) eli “Mmmmmmmmrrrr Aaanderssoooonnn” on todisteiden valossa todettu Valituksi, eli ihmiskunnan pelastajaksi sodassa koneita vastaan. Toki pahojen akenttien ja ohjelmanpirulaisten mätkimisen lomassa aikaa jää myös sussun (Carrie Ann-Moss) kanssa pelehtimiseen, sekä myös Morpheuksen (Laurence Fishburn) saakelin tylsien jorinoiden kuuntelemiseen. Nytkin pitäisi maailma pelastaa mutta Siionista ei saa poistua koska koneilta puolustaumiseen tarvitaan kaikki mahdolliset alukset. Tai jotain. Itse asiassa elokuvan “juoni” koostuu siitä että päähenkilöt letkauttelevat toisilleen antiikin filosofeilta lainattuja muka-intellektuelleja aforismeja ja niiden lomassa mätkitään toisia turpaan. Tappeluista on tietysti kolme neljäsosaa hidastettua äijien lentoa ilmassa.
Lyhyesti sanottuna, filmi on tekotaiteellista ja totaalisen yliarvostettua roskaa. Rainassa on aivan liikaa mukafilosofista scheissenjauhantaa jota harrastaville tekisi mieli työntää haulikonpiippu suuhun. Flmi luulee olevansa enemmänkin kun on. Suutarin olisi syytä pysyä lestissään. Ensimmäinen tunti onkin aivan turhaa tavaraa, jota ei käytetä edes loppuosan pohjustukseen vaan tuntuu lähes täysin irralliselta elokuvalta. Ja sitten kun on senkin mega-Lauantaipussin avustuksella läpi kahlannut ja odottaisi äksönin astuvan kehään, Todellisuus-peikko kohottaa taas Subwooferin kulmasta rumaa päätään.
Nimittäin, Matrix Reloadedin hehkutetut, kehutut, kohutut, jo ennakkoon puhkikulutetut toimintakohtaukset ovat aivan järkyttävän huonoja. Ensinnäkin, tehosteet EIVÄT ole kovin kaunista katsottavaa, itse asiassa saa olla harvinaisen tyhmä jollei erota Reloadedin tietokonetehosteita harvinaisen tökeröiksi ja akuutista viimeistelyn puutteesta kärsiviksi.
Varsinkin Neon ja parinsadan Smithin (Hugo Weaving) tämä näkyy melko kohtalokkaasti. Lisäksi, tappelut ovat aivan jumalattoman pitkiä. Äijiä piestään siihen otteseen että luulisi heidän siirtyvän aikanaan hautuumaalle useammassa eri arkussa. Ovathan kung-fu-otteet sinänsä ihan nättejä mutta yhdeksän minuutin yhtämittaisen mätön jälkeen alkaa jo puuduttaa. Myös kovasti kiitosta saaneessa kaahailuskenessä ei ole loppujen lopuksi juuri mitään mitä ei olisi jo ennestään nähty miljoonaan kertaan.
Harmittaa niin maan pirusti että tuli tähänkin “leffaan” 4 euroa (vuokraus Filmtownista) tuhlattua. Odotin saavani kehujen perusteella jotain vallankumouksellista, jotain ennennäkemätöntä joka kääntää länsimaisen elokuvakulttuurin päälaelleen. Paketista paljastuikin pelkkää popkornikulttuurin uhrijuhlaa. Ei mikään ihme että Wachowskin veljekset pysyttelevät elokuviensa taka-alalla, kun lopputulos on tällaista tyhjänpäiväistä huttua. En tiedä viitsikö näillä eväillä jatko-osasta edes maksaa vai odotanko tilaisuutta nähdäkseni Revolutionsin jossain ilmaiseksi. Vuokratkaa tämän sijasta vaikka Jackass-elokuva. Siinäkin nimittäin “juoni” ja “näyttelijät” ovat samaa tasoa mutta siinä edes osataan nauraa omille virheilleen.
