Kaikki ovat kuulleet ”Texas Chain Saw Massacresta” eli suomalaisittain ”Teksasin moottorisahamurhat” –elokuvataideteoksesta. Mutta kuinka moni tietää Tobe Hooperin? Ei varmaan kovinkaan moni, mutta kyseessä on siis kaveri joka pahamaineisen ”Moottorisahamurhaajan” ohjasi. Elokuvansa suosion vuoksi Hooper palasi muutamia vuosia myöhemmin samantapaiseen miljööseen: jälleen oltiin syrjäseuduilla elävän maalaispsykopaatin armoilla, oudon musiikin ja väkivaltaisten, mutta osittain sekavien tapahtumien vainoamassa ympäristössä.
Juonta Eaten Alivessa ei paljoakaan ole. Syrjäisen Starlight-hotellin omistaja Judd (Brand) on psykopaatti, joka murhaa asiakkaitaan, alistaa näitä sadistisesti ja ruokkii heillä lemmikkikrokotiiliaan. Tai oikeastaan Judd ei ole psykopaatti, pikemminkin hän on totaalisen sekaisin oleva höyrähtänyt ukkeli, jota ei juuri voi pitää teoistaan vastuullisena. Kun ränsistyneeseen hotelliin tulee asiakkaita, yksinäisen miehen eristäytymisen ja henkisen degeneraation tyyssija muuttuu painajaismaiseksi teurastamoksi, josta ei ole ulospääsyä. Seuraavassa elokuvassa ei siis juonta juurikaan ole, ja se vähä on varsin ennalta-arvattavaa, mutta se ei ole mielestäni Eaten Alivessa olennaista, juonella kun ei yksinkertaisesti ole elokuvan tai siitä nauttimisen kannalta juuri mitään tekemistä. En tällä tarkoita, että se olisi tahattoman koominen elokuva, jossa päättömyydet ovat vain plussaa. Sen sijaan elokuvan surrealismi, selittämättömyys ja mihinkään etenemättömyys luo siihen pelottavan tunnelman, joka kehää kiertävyydessään on sananmukaisesti ”painajaismainen”. Eaten Alive ei ehkä ole pelottavin kauhuelokuva koskaan, mutta sisäiseltä logiikaltaan se muistuttaa niin paljon painajaista, että kokemus käy loppua kohden hyvin ahdistavaksi.
Ohjaaja Hooper onkin onnistunut luomaan elokuvastaan tunnelmaltaan poikkeuksellisen, jopa ainutlaatuisen elokuvan. Vaikka tuntuisikin siltä, että hän on yrittänyt hakea kauhuntunnelmaa myös perinteisemmin keinoin, eivät tunnelmaa ”kasvattavat”, hotellin ulkopuolelle sijoittuvat otokset juuri jännitystä tihennä. Päinvastoin: kaikki kohtaukset jotka rikkovat elokuvan kehää kiertävän kaavan pikemminkin heikentävät kokonaisuutta. Samaa sanoisin myös muutamista graafisemmista väkivallan kuvauksista, ja lopusta, joka liian selkeästi astuu juonen osalta lopulta ulos juonellisesti loputtomalta tuntuvasta kehästä, jossa ihmisiä astuu jatkuvasti lisää teuraaksi hotelliin. Hooperin ohjaus kun on parhaimmillaan nimenomaan Eaten Aliven selittämättömässä mutta ahdistavassa tapahtumattomuudessa. Osittain tämä saattaa olla tahatontakin, mutta ainakin lopputulos toimii, joten väliäkö tuolla. Erikoiset musiikit sopivat tähän erikoiseen elokuvaan hyvin.
Varsinainen tekninen toteutus on Eaten Alivessa keskinkertainen, jopa huono. Väkivaltaefektit eivät ole järin järisyttäviä (vaikka eipä niillä juurikaan mässäillä, mikä onkin hyvä) ja näyttelijät pääosin huonoja. Tosin Juddia näytellyt Neville Brand on roolissaan varsin pätevä, tehden hahmostaan juuri oikealla tavalla vanhuudenhöperön, samalla uhkaavan ja säälittävän. Myös alussa sekoilevaa, anaaliseksiä prostituoidulta vinkuvaa Buckia esittävä Robert ”Freddy Krueger” Englund tekee toimivan suorituksen, lausuen samalla Quentin Tarantinon ”Kill Billiin vol. 1:een” apinoiman (ja mielestäni munattomalla esittämistavalla pilanneen) klassikkorepliikin: ”My name is Buck and I’m ready to fuck” (Future Filmin DVD:n kääntäjä oli tosin onnistunut tunaroimaan tämän käännöksessään muotoon ”Olen Buck ja minulla on tällainen solki”). Suossa elelevä krokotiili on juonen kannalta harvoja vähänkään olennaisia asioita, mutta vaikka Hooper varsinkin alkupuolella varoo näyttämästä sitä liian pitkään, sen muovisuus käy loppupuolella kiusallisen selväksi.
Vaikka Eaten Alive onkin elokuvallisilta ansioilta huono, ja antaa myös osansa kliseiden metsästäjille (vuosikaudet autiona olleeseen hotelliin saapuu yhtäkkiä valtavat määrät asiakkaita), se on nimenomaan tunnelmaltaan erittäin taidokas. Tunnelmallisesti se on sikälikin outo, että vaikka eräiden näyttelijöiden riehumiset (lue: ajoittainen ylinäytteleminen) tekeekin siitä paikoitellen koomisen, se kykenee tästä huolimatta säilyttämään pelottavan tunnelman, mikä on jo jotain. Eli vaikka järkeni huutaakin, ettei tälle tulisi antaa kuin korkeintaan yksi tähti, on Eaten Alive erittäin hyvä elokuva nimenomaan sellaisten ansioiden vuoksi, joita ei voi järjellä selittää. Eräänlaisena kompromissiratkaisuna annan siis kaksi ja puoli tähteä. Muille isoin tai pienin varauksin, mutta jos tuntuu vähänkään kiinnostavalta, niin kannattaa ehdottomasti katsoa.
Tekeleen jo nähneitä ja siitä pitäneitä ilahduttanee tieto että se oli ehdolla parhaan kauhuelokuvan Saturn-palkinnon saajaksi. Perusajatukseltaan Eaten Alive pohjautuu 1930-luvun Teksasissa yli 20 naista alligaattoreille syöttäneen Joe Ballin tarinaan.
