Vanhaan hyvään aikaan Sega tapasi olla yksi palvotuimmista pelitaloista maailmassa. Nykynäkökulmasta tuo kyseinen kadonnut kultakausi voisi yhtä hyvin olla yhtä dramaattista tapahtumasarjaa gutilaisten kansanvaelluksen sekä Akkadin suuren jumalkuninkaan maailmanvaltakunnan taannoisen tuhon kanssa. Ainut meidän päiviimme säilynyt muisto japanilaisten muinaisesta mahdista ja menestyksestä lienee firman tuotosten prosessoritehoja mainostamaan luotu salamannopeudella juokseva sininen siili, jonka nimellä ja persoonalla kaupitellaan edelleen tauhkaa pipareista viltteihin ja unohdettaviin peleihin. Sinisen siilin ja Segan nykytilaa tarkemmin tietämättömille sanottakoon vielä näin erikseen, että nyrkkisääntönä 90% kaikista aikamme virallisista Sonic-peleistä tyypillisesti häviää koska tahansa laadussa ja lähdeuskollisuudessa hahmon fanien omille tuotoksille.
Sonic the Hedgehog vaikutti ainakin ensi alkuun jälleen yhdeltä alennustilaan vajonneen jättiläisen epätoivoiselta tempulta kääriä vähän kahisevaa ainoalla jäljellä olevalla kiintotähdellään. Pahat kielet kuiskivatkin jo kauan sitten firman menneen tekemään Paramountin kanssa sopimuksen kokonaisesta elokuvasta, jonka luovien ratkaisujen suhteen japanilaisilla ei juuri olisi sananvaltaa; Hollywoodin viisaiden päättäjien käsistä karannut surkuhupaisa markkinointikampanja saikin jokaisen vähänkään aiheesta ymmärtävän nauramaan äänekkäästi erityisesti Sonicin itsensä nettimeemitasoiselle ulkonäölle. Aikamme Hollywood-menolle häkellyttävän kypsänä ja reiluna ratkaisuna Sonicin oman elokuvan tekijät kuitenkin pyrkivät korjaamaan näkemystään saamansa kritiikin pohjalta.
Jos Sonic the Hedgehogista voi siis elokuvana sanoa jotain positiivista heti kättelyssä, on sininen siili ainakin hahmoltaan sekä persoonallisuudeltaan tällä kertaa lähempänä aitoa ja tunnistettavaa rempseää itseään kuin Segan itsensä surullisissa tuotoksissa pitkiin aikoihin. Tietyn lähdeuskollisuuden ei kuitenkaan pidä antaa harhauttaa faktalta, että kyseessä on silti digitaalitehosteisiin ihastuneelle Hollywoodille niin tyypillisen ja väsähtäneen ”lapsuuden suosikkihahmo oikeassa maailmassa” -genren kulahtaneimpien ideoiden laiskaa ryöstöviljelyä Smurffien, He-Manin, Looney Tunesin sekä ties kuinka monen muun vastaavan luomuksen tapaan. Jopa Sonicin ihmisystävää esittävä James Marsden nähtiin jo kertaalleen nelikymppisenä ”teininä” täsmälleen samaa ideaa armotta kierrättävässä Illuminationin [movie]Hop[/movie]issa, jolle en muinoin sillekään osoittanut mainittavaa rakkautta.
Kuka tahansa keksikään palkata tohtori Robotnikin rooliin Jim Carreyn kaikilla mausteilla todennäköisesti itsekin ymmärsi yllä mainitsemani Hollywood-konseptin ummehtuneisuuden: koko varrellaan roolissaan irrotteleva Jim pelastaakin pitkälti yksin, mikä Sonic the Hedgehogin kaltaisessa elokuvassa onkaan pelastettavissa. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa Paramountin Sonic olisi voinut olla pelkkää tyhjää fanservicellä sekä meemiviittauksilla maustettua kuivaa erikoistehosterymistelyä, mutta Carreyn kieli poskessa vetämällä hullun tiedemiehen riehunnalla kokonaisuuteen on saatu puhallettua kaivattua vinkeää sarjakuvahenkeä. Jim Carrey ilmeisesti itsekin oivalsi hölmön videopelileffan suomat vapaudet tavaramerkki-ilveilynsä suhteen, joten en ainakaan itse ole lainkaan yllättynyt miehen päätöksestä jatkaa viiksivallun roolissa myös Sonicin tulevassa jatko-osassa.
Amerikkalainen näkemys Sonicin seikkailuista ei siis kaikista peloista sekä farssimaisesta markkinointikampanjastaan huolimatta ollutkaan täydellinen pannukakku – enintään hajuton ja harmiton keskinkertaisuus. Suurin osa tarkoitetusta kohderyhmästä todennäköisesti tyytyy tähän, vaikka itse olisin kaivannut enemmän [tv]Sonic the Hedgehog[/tv]in ysärianimaation sekä sitä seuranneen sarjakuvan kaltaista kypsempää ja vakavampaa otetta, ehkä jopa jonkinlaista löyhää henkistä jatkoa kesken jääneelle eläinten vastarintaliikkeen seikkailulle. Perinteisen onnellisen Hollywood-lopun sijaan tohtori Robotnik olisi esimerkiksi voinut päihittää Sonicin ystävineen cliffhangeriin jäävässä klimaattisessa kohtaamisessa, joka olisi pedannut televisiosarjan kaltaista jännittävää jatkoa – sillä erotuksella että tällä kertaa virallista jatkoa myös saataisiin pelkkien tyhjien lupausten sijaan…
Sally Acorn Sonic-elokuvassa?
I have a dream…
