Sir John Falstaff (Gramm) on vanha plösö ritari, jolle oma vatsa on maailman tärkein asia. Valitettavasti tämän ihrakasan rahavarat vain ovat käymässä vähiin, joten jostakin olisi loihdittava nopsaan tuloja. Ryyppyputkensa lomassa Falstaff laatii pari lemmenkirjettä lähistön rikkaille rouville (Griffel & Penkova) – mikäpä sen iisimpi keino saada rahaa kuin pyytää sitä äveriäältä rakastajattarelta? Vaan riittäneekö Sir Falstaffin seksikkyys arvon rouville?
Giuseppe Verdin (1813–1901) ensimmäinen ja vihoviimeinen koominen ooppera on musiikillisesti monimutkainen. Ei siis ihme, jos laulajat kompuroivat sitä esittäessään. Tämä 1970-luvulla taltioitu versio on kuitenkin tältä osin aika onnistunut. Ikävä vain, että muuten taltiointi on sitä tavanomaista kamerakuvaa lavan etualalta. Ja lavastuskin on melko tylsää katsottavaa, se ei toimi tv:ssä. Lavan keskellä on joka kohtauksessa koroke, jonka päälle tärkeimmät tapahtumat on sijoitettu. Hohhoijaa. Ensimmäisen kohtauksen Garter Innin sisätila on liian valoisa kelvatakseen kunnolla juopotteluun. Kolmannen kohtauksen metsä koostuu lähinnä yhdestä valtavasta puusta (joka tosin on hienon näköinen kaikessa massiivisuudessaan). Sääli, että ilmeikäs ja taitava esiintyjäjoukko ei ole saanut elokuvallisempia puitteita ympärilleen. Tehtiinhän oikeita oopperaelokuvia jo vuosia aiemmin.
Falstaffin tarina on yhdistelmä Shakespearen Windsorin iloisia rouvia ja Henry IV:tä. Kuten tavallista, tarinan koomisuus saattaa nykykatsojalle aueta eri tavoin kuin 1800-luvun lopun tai Shakespearen elinajan ihmiselle. Falstaff ei siis suoranaisesti kutittele kylkiä ja tapa nauruun. Ja kuten monessa Shakespearen teoksessa, tässäkin on nuorta rakkautta. Nanettan (naapurintyttömäinen mutta heleä-ääninen Gale) ja Fentonin (sopivan karismattomaksi jäävä Cosotti) suhde näyttäytyy Falstaffin tarinan rinnalla mukavana sivujuonteena.
Tämän version orkesteria (The London Philharmonic Orchestra) johtaa arvostettu John Pritchard. Johtuneeko äänityksen tasosta vai mistä, koko teos kuulosti jotenkin tasapaksun yllätyksettömältä. Ilman Donald Grammin huikeaa eläytymistä päärooliin ja Nucci Condon hauskan kanamaista rouva Quicklyä tätä Falstaffia voisi väittää läpinukuttavaksi. Nukahtamista kannattaa kuitenkin vältellä, sillä kolmannen kohtauksen naamiaisilottelu on ainakin maskien vuoksi näkemisen arvoista näyttämötaidetta.
