Leffoja sokkona valitessa on monesti tullut mieleen jonkun vanhan viisaan sanonta siitä, miten kaikesta 99% on pelkkää roskaa, etenkin tällä alalla. Odotukset harvoin ovat kovinkaan korkealla kun valitun elokuvan nimi tai julistekaan eivät sano yhtään mitään, mutta toisaalta sen yhden prosentin osuessa kohdalle on ilo sitten senkin veroista.
Tietenkään en kirjoittaisi edellistä ellei tämä kyseinen teos kuuluisi siihen kuuluisaan yhteen prosenttiin, jolta ei osannut vartoa mitään, mutta saikin kaiken ja vieläkin enemmän.
Hintertreppe on varsin tyypillinen 20-luvun alun ahdistuneen ekspressionistista tyyliä hyödyntävä pieneen tilaan sijoittuva “kamaridraama”. Rähjäisessä vuokrahuoneistossa asustava nuori nainen tapailee rakastajaansa asuntonsa ulkopuolella, mutta erään kerran mies vain katoaa jälkiä jättämättä. Todellisuudessa nuorukainen on poissa vain väliaikaisesti, mutta mustasukkainen postinkantaja on varastanut miehen rakkaalleen lähettämät kirjeet ja kahmaissut nuoren naisen itselleen.
Simppeli juoni varmaankin kuulostaa vähän tylsähköltä, mutta todellisuudessa se ei sitä kuitenkaan ole. Hintertreppe on Sirpaleiden tavoin suunniteltu hienovaraisesti siten, että katsoja pysyy vaivattomasti tarinan monista käänteistä perillä minimaalisella määrällä selittelyä ja tapahtumatkin on sijoitettu lievästi vääristyneeseen, klaustrofobiseen pimeään kämppään, jossa loistavat näyttelijät käytännössä vievät yleisöä mukanaan täysin miten huvittaa.
Tämän loistavia näyttelijäsuorituksia ei voikaan tarpeeksi korostaa. Harva nimi Hintertreppen kaltaisessa muinaisteoksessa oikeasti enää nykypäivänä sanookaan mitään, mutta väitän aivan pokkana että tässä nähtävästä näyttelystä on laadukkaampaa jälkeä kuin suurimmassa osassa samana vuosikymmenenä ilmestyneissä elokuvissa.
Omia suosikkikohtauksiani ovat jopa 20-luvun alun germaaniseksi draamaksi äärimmäisen synkän ja lohduttoman lopun lisäksi yksittäiset välähdykset ja twistit, joiden aikana tunnelma muuttuu ilman leikkauksia ja muita vippaskonsteja pelkkien näyttelijöiden voimin hitaasti iloisesta hyvinkin synkäksi ja alakuloiseksi, välillä toisinpäin. Tällaisia kohtauksia löytyy useampikin ja ne vain korostavat tämän kolean lavastuksen ja pikkutarkan näyttelyn tehoa. Jo aiemmin mainittu munakkaan legendaarisen onneton lopetus on itsessään hyvä syy tarkastaa tämä vanha helmi vähintään kertaalleen.
Hintertreppe yllätti itseni vähintäänkin positiivisesti ja sai sukat pyörimään jaloissani siinä määrin sukkelaan, että se nousi helposti omien suosikkisaksalaisteni joukkoon. Tällaisten löytöjen vuoksi mykkämaratonit ovat parhaimmillaan niin hauskoja kuin mitä ne ovat.
