Isoista lihaksista on aina ollut leffabisneksessä etua. Sitä saattaa päästä jopa isoihin elokuviin, jos on tarpeeksi muskelia varressa. Tästä ovat todisteena mm. kuvernööri Arska ja suomalainen Jouko Ahola. Heitä aiemmin valkokankaita valloitti Amerikan äijä Steve Reeves.
Voittamaton Herkules on erittäin viihdyttävä sankaritarina Italianmaalta. Se ammentaa aineksia, kuten leffan nimestäkin voi päätellä, ikivanhasta Herkules-tarusta. Herkules (Reeves), jonka suonet pullistelivat myös jumalverta, teki kreikkalaisissa taruissa jos jonkinmoisia urotöitä. Niistä tässä rainassa nähdään tietysti vain pieni osa. Lihaskimppu pääsee kohtaamaan niin hirmuisen tappajajellonan kuin hurjan häränkin (tai oikeastaan biisonin). Ihan huvikseen mies ei voimanmittelöön lähde, vaan jopa omituisella, pelkkien soturineitokaisten asuttamalla saarella hemmo haaveksii ihanaisen Iolen (Koscina) ihastuneesta katseesta.
Pullisteluleffaksi Voittamaton Herkules on mukavan letkeä ja sitä myöten ihan nautittavakin kokemus. Jos pätkää pitäisi verrata johonkin Andrei Tarkovskin suurista mestariteoksista, se häviäisi niistä jokaiselle jo maratonin ensimmäisellä sadalla metrillä. Toisaalta, kepeänä aivot narikkaan -viihteenä tämä italialaisleffa mätkii kanveesiin monet Steven Seagal -viritelmät jo 1950-lukulaisella tyylillään. Voittamattoman Herkuleksen hupaisuuskerroin vain kasvaa, mitä vanhentuneemmilta sen tehosteet näyttävät (mm. jättimäinen liskohirviö). Monet elokuvan kökköisimmistäkin peto vs. Herkules -kohtauksista vaikuttavat siitä huolimatta räiskyvän enemmän kipinää kuin vaikkapa Van Dammen ottelut omissa leffoissaan.
Nimiosassa patsasteleva Steve Reeves saattoi toki olla mm. Mr. Universe, mutta miksikään kovin erinomaiseksi näyttelijäksi häntä ei voi tituleerata. Luonnollisestikaan Reeves ei puhu leffassa ”amerikkaa”, vaan hänen tuulessa heiluvien huultensa välistä soljuu iloista italiaa. Kun elokuvan yleisfiilis muutenkin on nasevasti campia, ei huulten epäsynkka juuri haittaa.
Naispääosaa vievä Sylva Koscina on kaunis maidonvalkeine hipiöineen ja hilpeästi yliampuvan tunteikas. Arturo Dominicin Eurysteus näyttää ja kuulostaa luihulta, kuten tarinan konnan kuuluukin. Elokuvan muun annin jäädessä toiminnan ja kohtalaisen hienojen puitteiden jalkoihin on todettava kyseessä olevan suhteellisen hyvää mättöhöttöä Euroopasta.
