Olkoonkin ,että Häämarssi on ikivanha mykkäelokuva, se on kuitenkin jämerää taidetta, jota ei ajan kuluminen ole vahingoittanut. Leffaa on kuitenkin koetellut muunlainen tuholainen: Saksikäsi Tuottaja. Ohjaaja-näyttelijä Erich von Stroheimillä oli niin suuria visioita, ettei tuotantoportaassa riittänyt uskoa katsojien haluun nähdä niitä täydessä mitassaan. Istumalihakset siinä usein olisivatkin joutuneet koetukselle, sillä von Stroheimin elokuvat eivät hierrä pelkästään aivoja, vaan myös pakaroita useiden tuntien kestoillaan.
Häämarssi näyttää aluksi suloiselta lemmentarinalta, jossa osapuolina ovat eurooppalaisen valtakunnan haluttu sinkkuprinssi (itse von Stroheim) sekä köyhän perheen kaunotar (Wray). Köyhyys on tietysti suhteellinen käsite; joillakin se asuu taskunpohjalla, joillakin korvienvälissä. Ja millainen köyhyys sitä korvienväliä kalvaa, ei ole yksiselitteistä. von Stroheimin oli mies, jota rakastettiin vihata. Sellainen on tavallaan hänen roolihenkilönsäkin Häämarssissa.
Vaikka Häämarssi ei ole von Stroheimin suunnitelmien mukaan marssittu, se on yllättävän hienopiirteinen luomus. Elokuvan kuvat toimisivat melkeinpä ilman välitekstejäkin. Tämä ei tarkoita, että Häämarssissa jokainen asia runnottaisiin katsojan silmien eteen väkinäisellä vyörytyksellä. Se on täysin toista maata kuin vaikkapa kotimainen mykkäraina Nuori luotsi vuodelta piikirves ja dinosauruksen leukaluu. Ei tutise parta, ei väpätä huuli tai jalka, mutta tunnetta riittää niin paljon, että elokuvan mykkyydestä ja mustavalkoisesta kuvasta huolimatta siinä on voimaa herättää jotakin katsojassa asti. Se on paljon näin vanhalta elokuvalta.
