Hayao Miyazakin nimi animeleffan tekijätiedoissa on aina ollut malliesimerkki taianomaisesta sekä kekseliäästä seikkailusta, joka sulostuttaa niin ulkoisesti kuin tarinallaankin kaikenikäisiä ja –karvaisia perheenjäseniä. Mestarin viimeisin mielenpurkaus Ponyo rantakalliolla tietysti jatkaa tätä jo useammankin vuosikymmenen ihastuttanutta linjaa käyttäen jälleen lapsia tarinan keskipisteessä ja upottaen heidät mielen ylittävään maailmaan, jonka sisään katsojankin on vain rohkeasti ja ennakkoluulottomasti astuttava. Tällä kertaa fantasiamaailma pystytetään merenrannikolla sijatsevan kaupungin nokkaan, jossa viisivuotias Sasuke löytää rannalta ihmismäisen kalaotuksen, Ponyon. Sasuke ottaa hoiviinsa ja lupaa pitää tästä huolta, mutta Ponyon meren alla asuva isä ei anna tyttärensä rantautua näin helpolla. Ponyo on kuitenkin tykästynyt jo aivan liikaa Sasukeen ja tämän vedettömään maailmaan, johon hän haluaisi jäädä iäksi.
Epäröinti ja turha nirsoilu eivät mitenkään kuulu Ponyon sanavarastoon ruudun kummankaan puolin. Ponyon pärskyttäessä meren alta pinnalle ojentaakseen evänsä, on katsojan vain parempi tarttua kiinni ja nauttia matkasta. Toimintakohtaukset etenevät henkeäsalpaavan sulavasti veden riepotellessa kaupunkia sekä sen asukkaita ja tuon tuosta huomaakin tuijottavansa jälleen uutta riman yli komeasti loikkaavaa kohtausta, jossa kangas vilisee taikaa ja iloa. Hieman vakavempiakin hetkiä koetaan varsinkin alkuvaiheessa Sasuken hoivatessa kuivalle maalle ajautunutta ystäväänsä, mutta lapsenomainen viattomuus ja pienistä asioista innostuminen ovat pääosin tunteista korkeimmalla. Lapsenomaisuus korostuu myös animaatiojäljessä, joka Miyazakin edeltäjistä poiketen ei tähtää niin paljoa pikkutarkkuuteen vaan puuvärimäiseen yksinkertaisuuteen. Animaation liike on kuitenkin yksinkertaisemmasta asustaan huolimatta täysin sulavaa niin hahmojen kuin heidän ympäristönsäkin osalta.
Ponyon ja Sasuken lisäksi hahmokaartissa nähdään monia muitakin mielenkiintoisia sekä miellyttävästi toteutettuja hahmoja, joista erityismaininnan itseltäni ansaitsee Ponyon julmaksikin haukuttu, mutta oikeasti väärinymmärretty ja symppis isä. Miyazakilla on aina ollut kummallinen kyky luoda ruudulla vilisevistä pikkuöttiäisistä jopa liiankin mielenkiintoista seurattavaa ja tälläkin kertaa huomaa monesti seuraavansa sivulla luikertelevan mustekalan tai muun merieläimen etenemistä. Tarinan kannaltahan näillä ei ole mitään merkitystä, mutta hyvän olon nostattajina ne toimivat mitä parhaiten.
Eipä tässä kai voi oikeastaan helpommin sanoa kuin Miyazakin tehneen sen taas. Ponyo rantakalliolla nostaa hymyn korviin jo alkusekunneilla ja Naantalin aurinko hohkaa vielä pitkään loppurallatuksen jälkeenkin. Elokuva on söpön suloisen ihastuttava namipussi, joka vetää lyhyen hengenvedon jälkeen hiljaiseksi useilla upeasti toteutetuilla toiminnallisemmilla kohtauksillaan ja saa viatonta nauruakin aikaan Ponyon kohelluksista uudessa maailmassa. Kaikille totoristeillehan tämä on pakkonäky ollut jo pidemmän aikaa ja suosittelen asiasta ulalla olevienkin ottamaan rohkeasti askeleen kauniiseen satumaailmaan vaikkapa Ponyon opastuksella.
