Harva seikkailuelokuva onnistuu täyttämään katsojan tajunnan niin koskettavan karulla tavaralla, että siitä jää mieleen muutakin kuin messevät pamaukset ja joku satunnainen seksikohtaus. Leffan pitääkin olla muuta kuin puhdas seikkailutarina ennen kuin se säväyttää.
Osin dokumentaarisesti kerrottu tarina ajoittuu 1990-luvun alkuun, jolloin sota Jugoslavian maaperällä roihusi kuumimmillaan. Newsweekin toimittaja, Harrison Lloyd (Strathairn), matkaa lähes suoraan lehtimiesten palkintogaalasta paikan päälle ja katoaa. Isku osuu kipeimmin miehen perheeseen, Sarah-vaimoon (MacDowell) ja heidän kahteen pieneen poikaansa. Kun kaikki muut ovat jo hautaamassa Harrisonia, Sarah kieltäytyy uskomasta miehensä kuolleen ja lupaa hakea tämän kotiin – elävänä tai kuolleena. Sotaa koskaan kokematon nainen jättää lapsensa sukulaistensa hoteisiin, tekeytyy valokuvaajaksi ja lähtee keskelle taisteluja. Tyhmänrohkea teko, mutta itsepäisyys ja sisu eivät välttämättä ole niin huonoja elokuvan aiheita.
Tämä englannin kielisillä näyttelijöillä lastattu ranskalaisraina onnistuu näyttämään amerikkalaisemmalta kuin moni muu eurooppalainen leffa. Se ei kuitenkaan ole lopulta kovin amerikkalaismyönteinen. Ranskalaisiakaan se ei päästä kovin helpolla, sillä eräskin fransmanni saa kuulan kalloonsa yhdessä leffan ytimekkäimmistä kohtauksista.
Näyttelijöistä ei ole sanottavana pahaa sanaa. MacDowell on pystyvä nainen ja varsin uskottava roolissaan – olkoonkin, että hänen hahmonsa päätös jättää lapsensa ja painua kuolleeksi julistetun miehensä jäljille ei välttämättä tunnu kovin realistiselta. Silti MacDowell esittää Sarahia niin perusteellisen voimallisesti, ettei katsoja voi olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan. Myös Adrien Brodyn lääkkeitä napsiva toimittaja Kyle Morris, mies johon Sarah Jugoslaviassa turvautuu, on kiintoisa hahmo. Brody saa ehkä hieman yksiulotteisesta tyypistä paljon irti ja tekee hänestä jopa rakastettavan. Brendan Gleesonin esittämä pelokas Marc Stevenson ja tietysti David Strathairnin Harrison ovat sekä hyvin kirjoitettuja että näyteltyjä hahmoja.
Sotakohtauksissaan leffa tuo tilanteen raadollisuuden ja kauhut esiin jopa ehkä paremmin kuin moni puhdas sotaelokuva. Filkan kuvasto on sellaista, että sen nähtyään voi sodan vastustaminen tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Pelkät kuvat eivät tietenkään sytytä tätä tunnetta, vaan se tapa, jolla ne on nivottu yhteen. Jotakuta se ärsyttänee, kuten varmasti elokuvan romanttinen puolikin. Joku näkee elokuvan lopetuksen varmasti typeränä ja ehkä ennalta arvattavankin. Kaikkiahan ei voi miellyttää, mutta siitä huolimatta Elie Chouraqui onnistuu rainallaan melkoisen hyvin. Viilaamisen varaa olisi silti vielä ollut vähän siellä sun täällä.
