Tiedemiehet löysivät jokin vuosi sitten Australian kivikkoiselta aavikolta miljoonia vuosia vanhan mustan monoliitin, arvatenkin ulkoavaruudesta. Tuon ihmiskunnan myyttisestä uniajasta muistuttavan reliikin pintaa koristaviin hieroglyfeihin on aboriginaalien uskomuksen mukaan talletettu meitä kehittyneempien olentojen tietous kosmiset, suorastaan psykedeeliset mittasuhteet saavuttavan absurdiuden saloista. Jotenkin – älkääkä kysykö miten – Michael Cusackin ja Zach Hadelin muodostama hullunrohkea duo onnistui murtautumaan poliisin ja armeijan sulkemalle alueelle ja palaamaan studiolleen hieroglyfit mukanaan. Hieroglyfologista läpimurtoa seurasi animoidun komedian läpimurto Smiling Friendsin muodossa.
Sensaatio. Smiling Friendsin pilottijakso oli ilmestyessään maanjäristykseen verrattava sensaatio. Sarjan debyytti esittelee kaksi hahmoa – Charlien ja Pimin – jotka työskentelevät ihmisiä hymyilyttävässä firmassa. Pilotin alussa leskeksi jäänyt eläkeläisrouva palkkaa kaksikon tekemään jotain epätoivoiselle pojalleen. Keski-ikää lähestyvän silkohapsen vaimo ja lapset lähtivät omille teilleen, työpaikka meni alta, ja koirakin kuoli suruun ja epätoivoon. Ylipainoisen ja kaljuuntuvan pojan päässä pyörivät enää eksistentiaalisen ahdistuksen ja itsetuhoisuuden tuntemukset – viimeistä painottaakseen hahmo pitääkin koko episodin ajan ladatun aseen piippua ajukoppaansa liimattuna. Uskokaa tai älkää: Smiling Friendsin pilottijakso on yksi sarjan hauskimmista episodeista ja kautta aikain parhaista debyyteistä.
En ole ikinä eläessäni nähnyt Smiling Friendsin kaltaista komediaa. Cusackin ja Hadelin luomuksen keskeisiin vitseihin lukeutuu tunnelman vaihtuminen silmänräpäyksessä äärilaidasta toiseen: yhdessä vaiheessa hahmot voivat olla kuin Halinallet-piirretyssä, ja seuraavaksi aletaankin käsitellä väkivaltaista parisuhdetta, mielenterveysongelmia tai vastaavia synkkiä ja vakavia aiheita. Erotuksena vaikkapa samoihin aikoihin ilmestyneeseen Helluva Bossiin, Smiling Friendsin tulokulma aiheisiinsa on makaabereimmillaankin täynnä sydäntä ja hyvää mieltä, eikä kirosanoja heitellä, perversioilla herkutella tai syyttömiä kurmuuteta tai nöyryytetä silkka shokkiarvo silmissä kiiluen. Mustan monoliitinkin huumorintajulla on rajansa.
Uniajan tuotoksena luovuus on Smiling Friendsissä arvossaan. Internet-ajan omakustanneperinteitä kunnioittaen Hadelin ja Cusackin komedia on tehty halvalla ja nopeasti, mutta hintalapun kylkiäisenä tulleiden vapauksien ansiosta näiden on ollut mahdollista sekoittaa keskenään lukuisia erilaisia animaatiotekniikoita ja jopa oikeita näyttelijöitä – Gumballinsa tuntevat ymmärtänevät, mitä tarkoitan. Sarjan käsikirjoituskin on taattua Ren & Stimpy -laatua, eli läpeensä skitsofreenista kaaosta. Ihmismielen pimeimmistä ja tutkimattomimmista korpimaista ammentava järjettömyys ja ennalta-arvaamattomuus ovat vähintään yhtä tärkeässä osassa Smiling Friendsin identiteettiä kuin ilmaisuvoimaisen karu animaatiokin. Jos Ren & Stimpy on animaation Sex Pistols, on Gumball saman genren Talking Heads ja Smiling Friends vastaavasti televisiopiirrettyjen Devo.
Pim ja Charlie ovat sympaattisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan täydellisiä komediahahmoja, kuin kaksi Chaplinia. Kaksikon edesottamukset toivat mieleeni sosiaali- tai nuorisotyöntekijöiden arjen, mutta kertaluokkaa ehtaa surrealistisempana ja hauskempana kuvattuna – monesti hahmot reagoivat omituisiin käänteisiin ja keskustelevat aitojen ihmisten tavoin näyttelijöiden improvisoidessa vuorosanojaan. Taru sormusten herrasta -saagaa nerokkaasti parodioivassa keskivaiheen episodissa päästään vielä haastamaan kaksikon ystävyyttäkin näiden lyöttäytyessä yhteen Ranking-Bassin animaatioista karanneen hobitin kanssa. Sarjan muista hahmoista erityisesti lakonisen monotonisella äänellä puhuva Allan on täyden kympin suoritus. Juustoa ja toimistohakasia rakastava Allan on mielestäni persoonallisuutena koko sarjan hauskin tuttavuus.
Smiling Friendsin ensimmäinen kausi koostuu yhdeksästä jaksosta, joista kullakin on kestoa karkeasti kymmenisen minuuttia. Tyhjäkäynti ei siis juuri ehdi katsojan nauruhermoja häiritsemään, eikä Smiling Friendsin kaltaisesta absurdiikasta välttämättä pidempiin jaksoihin aineksia olisikaan. Jos ensimmäisestä kaudesta erityisiä ansioita lähtisi luettelemaan, olisivat listan kärkipäässä koomisuudessaan hengenvaaralliset mittasuhteet saavuttavat punchlinet: Pimin ja Charlien asiakkaat eivät aina osaa nauraa vitseille tai ymmärrä muutenkaan hauskanpidon päälle, vaan näitä saattaa hymyilyttää naapurin tai anopin muilutuksen, poliisiväkivallan tai muun poliittisen epäkorrektiuden todistaminen. Jotain Smiling Friendsin huumorin tasosta ja tyylistä kertonee sarjan jaksojen yhteyteen lisätyt varoitukset itsemurhaan viittaavasta sisällöstä päivystysnumeroineen kaikkineen. Hyi hieroglyfejä.
Voihan juusto!
