En ole koskaan ollut mikään suuri western-fani, ne eivät ole juuri minua kiinnostaneet ehkä siksi että historianharrastajana minua on häirinnyt niiden räikeät historialliset epätarkkuudet ja niissä usein vallitseva John Wayne-tähtilipun heilutus-linja. Sergio Leonen teoksissa on kuitenkin ehdottomasti sitä jotain, mikä nostaa ne tavanomaisen lännenelokuvan yläpuolelle kirkkaasti. Innostuin kovasti Kourallisesta dollareita ja odotellessani että Hyvät, pahat ja rumat saapuu kulmakuntani lähiteatteriin noin kuukauden kuluttua, päätin vuokrata viikonlopuksi juuri ilmestyneen Huuliharppukostaja-DVD:n, sitä kun on usein kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Odotin ennakkoon näkeväni jälleen sitä samaa mitä Dollari-elokuvissakin, mutta eivätpä juuri olisi voineet aavistukseni enempää metsään mennä. Huuliharppukostaja eli Once upon a time in the West tai oikeastaan C’era una volta il West eroaa nimittäin Dollari-trilogiasta lähes yhtä paljon kun lihapulla Saksa-Suomi-sanakirjasta. Ei se kuitenkaan sitä tarkoita että se huono olisi. Ei sinne päinkään.
Elokuvan alussa (elokuvan alkutekstit ovat muuten kaikkien aikojen pisimmät) tuntematon miekkonen, joka tunnetaan ainoastaan “Huuliharppuna” (Charles Bronson), saapuu kaupunkiin tapaamaan Frank-nimistä herraa (Henry Fonda), mutta huomattuaan Frankin kätyrien järjestäneen hänelle ansan, Huuliharppu vetäisee kuudestilaukeavan taskusta ja lähettää äijät kuuden sylen syvyyteen. Samaan aikaan nuori neiti Jill(Claudia Cardinale) saapuu myöskin kaupunkiin tapaamaan uutta sulhastaan mutta huomaakin sulhon lapsineen tulleen julmasti murhatuksi omalle kotipihalleen.
Pian tämän jälkeen “Cheyennenä” (Jason Robards) tunnettu desperado pakenee vankikuljetuksensa yhteydessä ja rupeaa selvittelemään mikä tämä Huuliharppu-niminen kaveri on oikein miehiään ja miksi hän salailee kovasti motiiviaan matkustaa kaupunkiin. Myös koko ajan kiivaasti etenevät rautatien rakennustyöt pistävät pohtimaan, liittyykö lapsiperheen salaperäinen teurastus jotenkin radan rakentamisen edistymiseen. Tässäpä lähtölaukaukset Sergio Leonen upealle spektaakkelille joka on yksi ensimmäisistä westerneistä joka on kaikkea muuta kuin tavanomainen western.
Huuliharppukostaja on italialaismaestron hieno kunnianosoitus rakastamilleen jenkkiwesterneille mutta myöskin lännenelokuvien tyypillisimmillä kliseillä leikittelevä melkeinpä parodia. Teos hylkää lähes kaikki tavanomaiset lännenelokuville tyypilliset rakennusaineet ja sekoitellen muovaa niistä aivan uusia. Ehkä kaikkein näkyvin näistä seikoista on se että suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvan päähenkilö on ehdottomasti leskeksi jäänyt Jill, jonka ympärille kaikki tapahtumat keskittyvät enemmän tai vähemmän. Jill ei ole mikä tahansa kirkuva hupakko, vaan tulee vallan mainiosti toimeen yksinäänkin tarvittaessa ja palvelee lähes kaikkia elokuvan miespäähenkilötä tavalla tai toisella. Kuten Frank ja Huuliharppu lopussa toteavatkin, miehestä on koko ajan tulossa yhä syrjäytyneempi rotu ja on vain ajan kysymys milloin “girl power” syrjäyttää meidät äijät. Leone onkin useasti todennut villin lännen aikakauden olleen viimeisiä jolloin ukoilla oli pallit terästä eikä puuvillaa.
Raina ei ole oikeastaan enää edes kunnon western, se muistuttaa lähinnä oopperaa ja paisuttelee tapahtumia lähes surrealistiselle tasolle. Tätä vaikutelmaa toki edesauttaa Ennio Morriconen taivaallinen musiikki jota ei ole mahdollista kehua liikaa. Suuri osa filmistä onkin sitä kun kamera tuijottaa joko jonkin roolihahmon silmiä tai jotain kaunista maisemaa ja taustalla pauhaa Morriconen mielikuvituksekkaat sävelet. Muutamassa biisinpätkässä pääsee jopa sähkökitarakin ääneen, jota ei pahemmin länkkäreissä muuten juuri kuulla. Huuliharppukostajassa kiteytyykin ehkä selviten Leonen mestarillinen kädenjälki, varsinkin aloitusjaksossa joka kestää noin vartin ja jonka aikana ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään mielekästä, mutta silti jännite ei katoa hetkeksikään. Kuten Special Editionin kakkoslevyllä olevissa dokkareissa todetaankin, Leone käytti neljä kuukautta itse kuvaamiseen ja kuusi leikkaamiseen. Kyllä sen huomaakin, turhaa tavaraa ei juuri ole mukaan päässyt, mitä nyt pari ylilyöntiä.
Elokuvassa näkyy kuitenkin harmillisen selkeästi se että Leone tarkoitti Huuliharppukostajan selvästi yhdeksi osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta. Alunperinhän mies oli saanut länkkäreistä jo tarpeekseen ja halusi tehdä Once upon a time in American, jonka hän teki vasta 80-luvulla. Erinäisistä syistä mies kuitenkin taipui tekemään vielä yhden länkkärin ja komea joutsenlaulu siitä tulikin. Jos katsoo molemmat Once uponit peräkkäin, huomaa niissä varmasti useammankin yhtäläisyyden ja viitauksen toisiinsa. Kuten sanottua, tavanomaista päng-päng- westerniä kaipaavat eivät välttämättä kauheasti kiksejä saa, mutta eipä sellaista ole lähdetty tekemäänkään.
Näyttelijät ovat yksi elokuvan suoloista ohjauksen ja erinomaisen musiikin rinnalla. Hiljattain edesmenny Charles Bronson on mainio kostonhimoisena Huuliharppuna, kuten myös Claudia Cardinale määrätietoisena leskenä, mutta pankin räjäyttää kuitenkin Henry Fonda pahana Frank-setänä. Fondahan tunnettiin noihin aikoihin lähinnä kirkassilmäisistä ja puhtoisista sankarin rooleistaan, mutta jo elokuvan alussa hän katsojan tyrmistykseksi ampuu pikkupojan häikäilemättömästi eteensä. Loistavaa näyttelemistä!! Huonoja roolisuorituksia elokuvassa ei kuitenkaan juuri ole, hiukan kepeyttä mukaan tuo Jason Robardsin hilpeä mutta tosipaikan tullen armoton desperado.
Loppujen lopuksi vikoja Once upon a time in the Westistä saa hakemalla hakea. Kuten todettua, joitakin katsojia saattaa häiritä Leonen määrätietoinen ja hoppuilematon ote, tämä elokuva ei ole toiminnan ystäville välttämättä se paras mahdollinen. Tosin kyllähän sitäkin toki löytyy. Yllättävän nopeasti se kaksjapuolituntinen kuitenkin ainakin minulla meni, ei pahemmin tullut kelloa vilkuiltua. Kokonaisuutena en yhtään ihmettele miksi Huuliharppukostaja on suuren kulttimaineensa saavuttanut. Kun vielä tuore Collectors Edition-DVD:kin on mahtavaa jälkeä, ei ole mitään syytä tosi elokuvadiggarin jättää tätä klassikkoa hyllyyn peltomyyrien järsittäväksi. Leone- ja western-diggareille DVD on ainakin pakkohankinta. Ei tämän luokan mestariteokselle voi muuta kun viisi tähteä läjäyttää. Kaikkien aikojen paras elokuva?
